Joillekin se tulee luonnostaan olla hyvin asiallinen ja korrekti, kuin toisille se on mahdotonta. Minä olen jossakin siinä keskellä tai kokonaan näiden vaihtoehtojen ulkopuolella.
Jos lähden nyt siitä, mitä minä koen että kuuluu tähän "Olla asiallinen ja korrekti" konseptiin. Tässäkin, niin kuin suurimassa osassa asioita, on aina ne kaksi ääripäätä. Nyt aion kuvailla sitä hardcore puolta.
Jos lähden nyt siitä, mitä minä koen että kuuluu tähän "Olla asiallinen ja korrekti" konseptiin. Tässäkin, niin kuin suurimassa osassa asioita, on aina ne kaksi ääripäätä. Nyt aion kuvailla sitä hardcore puolta.
Ensinnäkin haluan painottaa sitä että asiallinen ja korrekti on kaksi erillistä asiaa (svenska: asiallinen=saklig, korrekti=korrekt). Asiallinen ihminen pitäytyy keskusteluissa tiettyjen rajojen sisäpuolella ja käyttäytyy 'hyvin'. Hän ei loukkaa toista ja keskustelu pysyy sujuvana. Henkilö joka taas on todella korrekti voi useasti tuntua hieman totiselta. Hänellä on hyvät tavat ja hänet otetaan tosissaan. Puheessa on ripaus itseluottamusta ja itse kielenkäyttö on neutraalia sekä oikeaoppista. Huumoria ei sotketa mukaan, korkeintaan yleishuumoria mihin ympäröivät ihmiset voivat hymähtää hiljaa. Korrekktisuutta voidaan joissaikin piireissä jopa mieltää fiksuudeksi.
Nämä kaksi asiaa sulautuu luonnollisesti hyvin yhteen myös. Asiallinen ja korrekti henkilö on uskottava. Puheenvuorot, tai vuoropuhelut, ovat tietynlaisesta kovuudesta huolimatta ystävällisiä ja hyvässä hengessä. Sellaista lämpöistä ja tuttavallista tunnetta ei kuitenkaan ole läsnä.
Tässä kuvailen nyt aika vahvasti sitä toista ääripäätä. Tietenkin löytyy vaihe sieltä keskeltäkin ja se on varmaan se mitä useimmiten näkee.
Olen miettinyt tätä asiaa jonkun verran. En ole muuttanut mitään toimintatavoistani, mutta en oikein tiedä mitä mieltä olla asiasta.
Niin kuin tiedätte niin työtehtäväni ovat hyvin vaihtelevia. Se on metsässä kömpimisestä hyvin virallisiin kokouksiin. Työssäni saan siis irrotella ja heittäytyä mielikuvitukseni pauloihin, mutta samalla minun pitää osata istua paikoillani monta tuntia asiallisessa vaatetuksessa ja yrittää puhua normaalia suomenkieltä. Jopa hyvää suomenkieltä hienoineen termeineen... ajatelkaa kuulkas sitä. Ja olen itseasiassa suoriutunut tästä aika hyvin. Nyt siis en tarkoita tuota lehtikasoissa möyrimistä vaan sitä, että pystyn, tilanteen sitä vaatiessa, olla hyvinkin asiallinen...jopa korrekti. Mutta en tiedä haluanko tehdä sitä, ja enkä tiedä miksi teen sitä.
Miksi pitää puhua hienoa kieltä jos minut ymmäretään sillä ns. normaalilla kielellä? Miksi ei saisi kertoa jotakin hauskaa kesken virallista kokousta? Miksi ei saisi nauraa ääneen jos joku tekee (vahingossa :D) jotakin hauskaa? Miksi meidän pitää hillitä tunteitamme tietyissä työtilanteissa?
Osaan kyllä vastata noihin kysymyksiin sillä tavalla kuin niihin pitäisi vastata. Mutta kun miettii niitä vastauksia asteen syvemmälle, niin en enään näe vastauksia kelvollisina.
Työssäni joudun tasasin aikavälein olemaan tekemisissä, aikaisemmin kuvailemani ääripään, henkilöiden kanssa. Meillä voi olla hyvää keskustelua, ja he voivat ihmisinä olla oikein mukavia... mutta en kertakaikkiaan ymmärrä sitä, miksi asiat pitää vääntää niin vaikeaksi.
Jos asiansa voi esittää niin, että jokainen huoneessa oleva ymmärtää asian, niin miksi se pitää väkisin kääntää sellaiseksi että henkilö ei itsekkään enään tiedä mistä puhuu? Miksi lauseisiin pitää tunkea termejä, sivistyssanoja ja 'outoja' ilmaisuja jos keskustelu olisi sujuvampaa ilman niitä?
Olen myös miettinyt sellaista, miksi jotkut ihmiset aina vetoaa lakiin, päätöksiin ja velvotteisiin kun haluavat kehittää jotakin tiettyä asiaa. Lisään, haluavat kehittää sitä asiaa isomman ryhmän kanssa. Haluavat ohjata massaa tiettyyn suuntaan.
"Pakko tehdä niin tai näin koska meitä velvoitetaan siihen". "Sinulla ei ole vaihtoehtoa koska se on kirjattu sinne ja tuonne, nuo meitä ylemmät henkilöt ovat päättäneet näin". "Laissa velvoitetaan meitä" "Tämä on linjaus mistä on päätetty korkeammalla taholla" jne.
Vaikka se olisikin totta, että työntekijöillä on velvoite tehdä jotakin, ja on tehty päätös että tiettyä asiaa pitää kehittää ja lisäksi laissa on jokin pykälä mihin voi viitata. Niin eikö olisi parempi motivoida työntekijöitä/isompaa massaa positiivisen kautta?
Saada heidät ymmärtämään miksi olisi tärkeää kehittää jotakin osa-aluetta. Sytyttää se kipinä siihen omaan työhön sen tukahduttamisen sijaan.
Minä ainakin olen sitä mieltä että se olisi parempi lähestymistapa.
Työntekijänä ja kolleegana olen tarkka mutta leppoisa, järjestellmällinen mutta mukaantuvainen, nauravainen mutta vahvatahtoinen.
Niin kuin aikaisemmin jo kirjoitin niin osaan vaikean kielenkäytön ja pystyn vaihtamaan olemukseni ympäristön mukaiseksi, mutta ihan silla oikeasti, niin en haluaisi sitä tehdä.
Haluaisin aina olla se sama räikeä, omiaan höpöttävä tyyppi, joka nauraa toisille ja jolle saa nauraa, niin että vatsaan sattuu. Ette tiedäkkään kuinka monessa kokouksessa on kutkuttanut heittää se oma mauste sekaan. Läväyttää jotakin "sopimatonta" (jotakin mitä ei oikeasti olisi sopimatonta, eli ei sellaista neljän seinän sisällä heitettävää juttua) ja katsoa mitä tapahtuu. En ole tätä tehnyt vaan olen pitäytynyt asiallisuuden ja korrektisuuden roolissani niin kuin kaikki muutkin. Koska niin sen nyt vain kuuluu olla.
Tiedän että näitä rajoja voi venyttää, voi siis olla hauska samalla kun on asiallinen. Mutta minä nyt mietin yleisesti ottaen miksi tietyissä tilanteissa pitää muuttaa kielenkäyttöään jotta sinut otetaan 'tosissaan' tai mielletään taitavaksi/fiksuksi/muuksi?
Jos sanon työssäni esim. "Tänään keskitytään tieto- ja viestintäteknologian pedagogiseen käytön strategiaan" niin sitä peukutetaan ja minua katsotaan kuin mitäkin neroa. Jos päätän sen sijaan "ottaa oikotien" ja sanoa "Tänään mietitään miten teknologiaa voi hyödyntää työssänne" niin reaktio ei olekkaan niin ylimaallinen. "Nojoo, voisihan tuota käydä läpi".
En tiedä. Minulla on tämä ajatus pyörinyt mielessä kun tuntuu että keskustelu tahtoo hieman jämähtää kun lähdetään kohti tuota hardcore ääripäätä. Kysymyksiin ei tule selkeitä vastauksia vaan puhutaan ympäripyöreästi asiasta ja käteen ei jää mitään konkreettista.
Kuulostaa hyvältä mutta mitä minä hyödyn siitä? Onko se huonoa itseluottamusta kun pitää aina viitata johonkin 'korkeampaan tahoon', eikö työntekijöitä saa tekemään sitä työtä ilman näitä viittauksia, onko se siis arvostuksen puutetta? Jos on vapautuneen ja leppoisan oloinen virallisessa kokouksessa, tarkoittaako se että ei ole yhtä hyvin valmistautunut? Nauravainen ja muistakin kuin työasioista puhuva henkilö eksyy helpommin aiheesta, eikö hän ota tätä tosissaan? Voisin jatkaa näitä lauseita loputtomiin.
Tiedän sellaisia joille tällainen mielentila on se ns. normaali olemus. Ja sitä en kyllä ymmärrä ollenkaan, eikö se ole raskasta?
Nomutta, nyt kun puhun minun tilanteessani en tarkoita oman tiimin kanssa pidettäviä kokouksista, vaan astetta virallisemmista kokouksista. Kun siellä on yhtä sun toista ihmistä jolla on yksi jos toinen hieno titteli nimen edessä. Ja kaikki kunnia heille, he ovat aivan varmasti tehneet kovaa työtä tittelinsä eteen. Mutta se ei muuta minun pointtian miksikään. Palataan siis siihen että onko tarpeellista muuttaa olemustaan titteleiden perusteella? Onko tarpeellista muuttua "tärkeämmäksi ihmiseksi"tiettyjen ihmisten läsnäollessa, tai titteleiden lisääntyessä?
Muistakaa että en tuomitse ketään tässä. Tämä teksti on nyt tuotosta siitä kun olen käynyt vierailemassa omassa mielessäni taas. Tämähän on sitä ihmisen psykologiaa... hyvin mielekiintoista miettiä tätä asiaa yleisellä tasolla, mutta myös omien kokemuksien ja käytöksensä valossa.
Miksi teen mitä.
-Matilda-
Nämä kaksi asiaa sulautuu luonnollisesti hyvin yhteen myös. Asiallinen ja korrekti henkilö on uskottava. Puheenvuorot, tai vuoropuhelut, ovat tietynlaisesta kovuudesta huolimatta ystävällisiä ja hyvässä hengessä. Sellaista lämpöistä ja tuttavallista tunnetta ei kuitenkaan ole läsnä.
Tässä kuvailen nyt aika vahvasti sitä toista ääripäätä. Tietenkin löytyy vaihe sieltä keskeltäkin ja se on varmaan se mitä useimmiten näkee.
Olen miettinyt tätä asiaa jonkun verran. En ole muuttanut mitään toimintatavoistani, mutta en oikein tiedä mitä mieltä olla asiasta.
Niin kuin tiedätte niin työtehtäväni ovat hyvin vaihtelevia. Se on metsässä kömpimisestä hyvin virallisiin kokouksiin. Työssäni saan siis irrotella ja heittäytyä mielikuvitukseni pauloihin, mutta samalla minun pitää osata istua paikoillani monta tuntia asiallisessa vaatetuksessa ja yrittää puhua normaalia suomenkieltä. Jopa hyvää suomenkieltä hienoineen termeineen... ajatelkaa kuulkas sitä. Ja olen itseasiassa suoriutunut tästä aika hyvin. Nyt siis en tarkoita tuota lehtikasoissa möyrimistä vaan sitä, että pystyn, tilanteen sitä vaatiessa, olla hyvinkin asiallinen...jopa korrekti. Mutta en tiedä haluanko tehdä sitä, ja enkä tiedä miksi teen sitä.
Miksi pitää puhua hienoa kieltä jos minut ymmäretään sillä ns. normaalilla kielellä? Miksi ei saisi kertoa jotakin hauskaa kesken virallista kokousta? Miksi ei saisi nauraa ääneen jos joku tekee (vahingossa :D) jotakin hauskaa? Miksi meidän pitää hillitä tunteitamme tietyissä työtilanteissa?
Osaan kyllä vastata noihin kysymyksiin sillä tavalla kuin niihin pitäisi vastata. Mutta kun miettii niitä vastauksia asteen syvemmälle, niin en enään näe vastauksia kelvollisina.
Työssäni joudun tasasin aikavälein olemaan tekemisissä, aikaisemmin kuvailemani ääripään, henkilöiden kanssa. Meillä voi olla hyvää keskustelua, ja he voivat ihmisinä olla oikein mukavia... mutta en kertakaikkiaan ymmärrä sitä, miksi asiat pitää vääntää niin vaikeaksi.
Jos asiansa voi esittää niin, että jokainen huoneessa oleva ymmärtää asian, niin miksi se pitää väkisin kääntää sellaiseksi että henkilö ei itsekkään enään tiedä mistä puhuu? Miksi lauseisiin pitää tunkea termejä, sivistyssanoja ja 'outoja' ilmaisuja jos keskustelu olisi sujuvampaa ilman niitä?
Olen myös miettinyt sellaista, miksi jotkut ihmiset aina vetoaa lakiin, päätöksiin ja velvotteisiin kun haluavat kehittää jotakin tiettyä asiaa. Lisään, haluavat kehittää sitä asiaa isomman ryhmän kanssa. Haluavat ohjata massaa tiettyyn suuntaan.
"Pakko tehdä niin tai näin koska meitä velvoitetaan siihen". "Sinulla ei ole vaihtoehtoa koska se on kirjattu sinne ja tuonne, nuo meitä ylemmät henkilöt ovat päättäneet näin". "Laissa velvoitetaan meitä" "Tämä on linjaus mistä on päätetty korkeammalla taholla" jne.
Vaikka se olisikin totta, että työntekijöillä on velvoite tehdä jotakin, ja on tehty päätös että tiettyä asiaa pitää kehittää ja lisäksi laissa on jokin pykälä mihin voi viitata. Niin eikö olisi parempi motivoida työntekijöitä/isompaa massaa positiivisen kautta?
Saada heidät ymmärtämään miksi olisi tärkeää kehittää jotakin osa-aluetta. Sytyttää se kipinä siihen omaan työhön sen tukahduttamisen sijaan.
Minä ainakin olen sitä mieltä että se olisi parempi lähestymistapa.
Työntekijänä ja kolleegana olen tarkka mutta leppoisa, järjestellmällinen mutta mukaantuvainen, nauravainen mutta vahvatahtoinen.
Niin kuin aikaisemmin jo kirjoitin niin osaan vaikean kielenkäytön ja pystyn vaihtamaan olemukseni ympäristön mukaiseksi, mutta ihan silla oikeasti, niin en haluaisi sitä tehdä.
Haluaisin aina olla se sama räikeä, omiaan höpöttävä tyyppi, joka nauraa toisille ja jolle saa nauraa, niin että vatsaan sattuu. Ette tiedäkkään kuinka monessa kokouksessa on kutkuttanut heittää se oma mauste sekaan. Läväyttää jotakin "sopimatonta" (jotakin mitä ei oikeasti olisi sopimatonta, eli ei sellaista neljän seinän sisällä heitettävää juttua) ja katsoa mitä tapahtuu. En ole tätä tehnyt vaan olen pitäytynyt asiallisuuden ja korrektisuuden roolissani niin kuin kaikki muutkin. Koska niin sen nyt vain kuuluu olla.
Tiedän että näitä rajoja voi venyttää, voi siis olla hauska samalla kun on asiallinen. Mutta minä nyt mietin yleisesti ottaen miksi tietyissä tilanteissa pitää muuttaa kielenkäyttöään jotta sinut otetaan 'tosissaan' tai mielletään taitavaksi/fiksuksi/muuksi?
Jos sanon työssäni esim. "Tänään keskitytään tieto- ja viestintäteknologian pedagogiseen käytön strategiaan" niin sitä peukutetaan ja minua katsotaan kuin mitäkin neroa. Jos päätän sen sijaan "ottaa oikotien" ja sanoa "Tänään mietitään miten teknologiaa voi hyödyntää työssänne" niin reaktio ei olekkaan niin ylimaallinen. "Nojoo, voisihan tuota käydä läpi".
En tiedä. Minulla on tämä ajatus pyörinyt mielessä kun tuntuu että keskustelu tahtoo hieman jämähtää kun lähdetään kohti tuota hardcore ääripäätä. Kysymyksiin ei tule selkeitä vastauksia vaan puhutaan ympäripyöreästi asiasta ja käteen ei jää mitään konkreettista.
Kuulostaa hyvältä mutta mitä minä hyödyn siitä? Onko se huonoa itseluottamusta kun pitää aina viitata johonkin 'korkeampaan tahoon', eikö työntekijöitä saa tekemään sitä työtä ilman näitä viittauksia, onko se siis arvostuksen puutetta? Jos on vapautuneen ja leppoisan oloinen virallisessa kokouksessa, tarkoittaako se että ei ole yhtä hyvin valmistautunut? Nauravainen ja muistakin kuin työasioista puhuva henkilö eksyy helpommin aiheesta, eikö hän ota tätä tosissaan? Voisin jatkaa näitä lauseita loputtomiin.
Tiedän sellaisia joille tällainen mielentila on se ns. normaali olemus. Ja sitä en kyllä ymmärrä ollenkaan, eikö se ole raskasta?
Nomutta, nyt kun puhun minun tilanteessani en tarkoita oman tiimin kanssa pidettäviä kokouksista, vaan astetta virallisemmista kokouksista. Kun siellä on yhtä sun toista ihmistä jolla on yksi jos toinen hieno titteli nimen edessä. Ja kaikki kunnia heille, he ovat aivan varmasti tehneet kovaa työtä tittelinsä eteen. Mutta se ei muuta minun pointtian miksikään. Palataan siis siihen että onko tarpeellista muuttaa olemustaan titteleiden perusteella? Onko tarpeellista muuttua "tärkeämmäksi ihmiseksi"tiettyjen ihmisten läsnäollessa, tai titteleiden lisääntyessä?
Muistakaa että en tuomitse ketään tässä. Tämä teksti on nyt tuotosta siitä kun olen käynyt vierailemassa omassa mielessäni taas. Tämähän on sitä ihmisen psykologiaa... hyvin mielekiintoista miettiä tätä asiaa yleisellä tasolla, mutta myös omien kokemuksien ja käytöksensä valossa.
Miksi teen mitä.
-Matilda-
