Spiderman saksii

Minkä ikäisenä voi aloittaa seinäkiipeilyn?

Nå 2-vuotiaana tietty!

Ale kävi tänään toista kertaa seinäkiipeilemässä. Minä ja Marko tykkäämme molemmat kiipeilystä, mutta tämän ajatuksen takana oli kuitenkin minun äitini. Hän on aloittanut seinäkiipeilyharrastuksen ja ajatteli että kiipeilystä voisi hyvinkin tulla hänen ja Alen oma juttu! Aivan ihanaa! Kertakaikkiaan! On meidän lapsosilla aika makee mommo.

Pitää kuitenkin todeta tässä heti, että vaikka olemme molemmat kerrat olleet about 1,5h hallilla, niin eihän 2-vuotias kiipeile koko aikaa. Oikeastaan kiipeilyä on loppujen lopuksi hyvin vähän.

Jotta tästä tulisi mielekiintoinen ja mukava kokemus Alelle niin olemme aloittaneet hissukseen. Eli olemme oleilleet ja "leikkineet" kaikissa sallituissa tiloissa - sääntöjen mukaisesti tietty. Hän on käynyt "maistelemassa" mustikoita, vadelmia ja erilaisia hedelmiä seinältä (eli otteita), putsannut otteita niille tarkoitetulla harjalla, käyttänyt paljon "spiderpulveria" (eli magnesiumia), ihastellut nosturia, kömpinyt piloon kaikkiin mahdollisiin paikkoihin ja pelotellut kanssaihmisiä mörön tapaan. Hän on toisin sanoen antanut mielikuvituksen lentää ja samalla saanut toteuttaa itseään. Nämä 1,5h ovat sisältäneet paljon naurua.

Joten kun kerroin että tänään menemme taas kiipeilemään mommon kanssa hänellä nousi hymy korviin ja talossa raikui iloinen JEE.

Ensimmäisellä kerralla annoimme hieman enemmän löysää, ja tutustuimme paikkaan. Nyt toisella kerralla vaadimme jo hitusen enemmän. Eli boulderointiseinillä hän kiipesi 1,5 m korkeuteen muutamia kertoja, ja kiipeilypuolella äitini varmisti ja hän sai kiivetä ehkä neljä kertaa, tosin siinäkään emme menneet korkeammalle kuin aivan max. 2m.

Kun hän kiipesi niin olimme koko ajan aivan takana, ja vieressä, antamassa rauhallisia ohjeita. Minkä väriselle otteelle hän nyt voi laittaa jalan ja mistä otteesta kannattaa ottaa kiinni. Välillä otimme myös kiinni jalasta ja laitoimme sen oikealla otteelle - lapselle voi tuntua ikävältä katsoa alaspäin ja yrittää löytää sumittain oikea paikka. Käsiotteista otimme myös välillä itse kiinni jotta hän näki miten siihen kannattaa tarrautua.

Ale tykkää Spidermanista, joten mommo keksi hyvän motivaationiksin. Magnesiumpallo on meillä spiderpulveria jota aina saa käsiinsä kun aikoo kiivetä. Se on toiminut mainiosti! Samoin se että käsistä puhutaan välillä sakseista tai "gripklo", mikälie suomenkielllä onkaan. Näin hän jaksaa saksia otteita kauemmin kun asia ei ole liian... totista.

Välillä hän meni todella reippaasti ylöspäin, kun toisella kerralla se ehkä oli vastahakoista.
Siinä vaiheessa kun hän sanoo että ei halua kiivetä, tai yleisesti vain jännitti, niin emme missään nimessä pakottaneet häntä jatkamaan. Elimme vähän tilanteen mukaan. Joskus nappasimme hänet heti alas, kun toisella kerralla kannattelimme häntä siinä missä hän oli ja keskustelimme miten jatketaan. Eli ottaisiko hän vielä yhdestä otteesta kiinni, vai laittaisiko hän jalan toiselle otteelle tms. Mutta tilanne oli aina molemminpuolisesti rauhallinen. Jos häntä jännitti "korkeus" niin poski poskea vasten menimme kiinni häneen, ja kun hän oli sinut korkeuden kanssa niin sitten syliin ja alas. Kaikki oli tyytyväisiä :) ...myös Ade joka tyytyväisenä katseli miten isoveli leikki Spidermania.

Jatkossa kun menemme kiipeilemään niin samalla kaavalla jatkamme. Eli Alen mukaan. Vaikka kokemus pitää olla hauska ja mukava, niin se ei saa olla pelkää leikkimistä. Jos mennään kiipeilemään niin silloin pitää myös vähän kiipeillä. Näin tila, otteet ja korkeus tulee tutuksi - ja kohta hän peittoaa jo mommonkin! ;)

-Matilda

Pojat on poikii?

Pojat on poikii. Ne nyt on vaa sellasia. Pojat on energisempiä. Ne jaksaa riehuu. Koulussa ne sit puhuu tunneilla ja herkemmin häiritsee muita. Pojat on rääväsuita. Autot ja painimiset kiinnostaa niitä. Tunteilu on hömpötystä ja pojathan ei itke.

Tytöt taas on rauhallisia ja tottelevaisia. Tykkää hoivaleikeistä ja mekoista. Koulussa ne tahtoo pärjätä paremmin ja harvemmin on myöskään siellä takarivin häirikköporukassa. Tytöt on herkempiä ja heidän tunteita pitää vaalia.

Ja niin edelleen ja niin edelleen. 

...ai niin, ja sit on tietty ne poikatytöt. (mut huom. ei mitään tyttöpoikia!)

Karrikoidusti... mutta mitä ajatuksia tämä herättää teissä?

Itse nyökkäillen ja pudistelen päätä vuorotellen kun luen noita "väittämiä". Ja siis pää pyörii kaikkiin suuntiin samassa väittämässä. 

Asiahan on niin, että jokainen on ainutlaatuinen yksilö. Kukaan ei ole täysin samanlainen kenenkään kanssa. Tätä kukaan, missään ta milloinkaan, ei voi kumota. Ja se on riippumatta sukupuolesta. Jokainen tyttö, ja jokainen poika, on omanlaisensa. 

Mutta... se mitä itse olen pohtinut on, että painostaako yhteiskunta tyttöjä ja poikia lokeroitumaan. Tai siis, lokeroiko kanssaihmiset alitajuisesti tytöt ja pojat. Työssäni, jossa olen nähnyt tuhansia lapsia. niin päiväkoti- kuin koulumaailmassa, niin tämä asia nousee jatkuvasti esille. Sukupuolineutraalisuus on tullut vahvasti mukaan lapsen kasvatus-/koulutuselämänkaareen. Henkilökunta joutuu enemmän miettimään miten sukupuolirajoja ja -odotuksia rikotaan tai hämärretään. Miten toiminnassa otetaan huomioon jokainen lapsi yksilönä, ei tyttönä tai poikana. Mielestäni tämä on hyvä asia. Lapsella ei pitäisi olla eri odotuksia sukupuolen perusteella. Mutta asiaa ei saa viedä liiallisuuksiin. Kun on nähnyt sellaisiakin tapauksia missä tytöistä puhutaan esim. nimellä kettu ja pojista vaikkapa susi. Mikään toiminassa ei saa viitata sukupuoliin. Tässä pyrittiin siihen että lapset saavat itse rakentaa itselleen persoonallisuutta. Tämä asia varmasti jakaa mielipiteitä... mutta minun mielestäni se jo itsessään jakaa lapset "kahtia" kun heille annetaan erilaiset eläinnimet. Eli asia ei sinänsä muutu miksikään - tarkoitan jos puhutaan tytöistä kettuina ja pojista susina. Whats the different? Näen tämän enemmänkin hämmentävänä tekijänä. Jopa enemmän provosoivana.

Suurin osa lapsista on kuitenkin syntynyt pojaksi tai tytöksi. Se juttu jalkojen välissä ei tule muuttumaan itsestään sanomme, tai teemme, sitten mitä. So embrace it. Tänä päivänä puhutaan paljon siitä että jokaisen pitäisi hyväksyä itsensä sellaisena kuin on. Onhan sukupuoli, eli tyttönä tai poikana, eläminen osa itseään.

Mutta tuo kettususi homma meni nyt puoliksi sivuraiteille. Ajatukseni oli enemmänkin pohtia sitä miten yleisesti ottaen käyttäytymisemme ja odotuksemme vaihtelevat sukupuolesta riippuen.

Eli niin kuin kirjoitan tuossa aikaisemmin, niin päiväkoti- ja koulumaailmassa asiaan ollaan pyritty vaikuttamaan toimintasuunnitelmien kautta. Peukku sille.

Eli esimerkiksi päiväkodeissa niin ei pyritä ohjaamaan poikia tietynlaisiin puuhiin, ja tyttöjä toisiin. Askartelutuokioihin mennään pienryhmissä jossa on poikia ja tyttöjä, ja jumpassa ei ole tyttö ja poikaryhmiä erikseen. Joten jumpassa kaikki pojat ja tytöt tanssivat, ja kaikki myöskin pelaavat fudista. 

Joku voi miettiä että eihän asia ole ikinä ollutkaan näin (että toiminta "perustuu" sukupuoleen) mutta voin kertoa, että monessa paikassa toimitaan vieläkin valitettavasti sukupuolijohtaisesti. Onneksi tämä ei ole enään niin yleistä, mutta kyllä sitä vieläkin on nähnyt että tytöt saavat mennä lukupiiriin silloin kun pojat ajelevat mopoilla nukkarissa.

Joten parempaan päin mennään kun toimintasuunnitelmissa otetaan asiaa vahvemmin mukaan. Tosin se ei itsessään muuta mitään että se siellä papereissa lukee. Ja se ei varsinkaan takaa sitä, että toiminnan ulkopuolella huomioimme lapsen tarpeita neutraalisti.

Toiminta on etukäteen suunniteltua joten näinä hetkinä on helppoa olla johdonmukainen ja tasapuolinen. Mutta mites sitten sillai yleisesti ottaen - meidän ensireaktiot vaikkapa?

Spontaanissa leikissä, otatko herkemmin esiin auton tai pallon pojalle, ja jonkun nuken/nallen tai soittimen tytölle? Kaottisessa tilanteessa, jossa on vilskettä ja hälinää, sanooko sitä isommalla todenäköisyydella "nyt pojat rauhoittukaa" vaikka siellä olisikin muutamia tyttöjä mukana.

Annetaanko pojille ehkä hitusen pidempi remmi älämölön kanssa kun tyttöjä hyssytellään herkemmin. Toisin sanoen, kestääkö sitä vähän paremmin pojan vilkkautta kuin tytön?

Tytöillä on keskimmäärin korkeampi arvosana käyttäytymisessä kuin pojilla, voisiko näistä arvosanoista mahdollisesti löytyä ristiriitoja jos niitä lähtisi seulomaan. Ehkäpä juuri edelliseen lauseeseen viitaten?

Esimerkkejä voisi laella loputtomiin.

Itse luulen että sukupuoli vaikuttaa monella käyttäytmismalleihin toisia, varsinkin, lapsia kohtaan. 

Työni kautta olen nähnyt asioita joita olen sitten miettinyt oman lapsen kasvatuksen kohdalla. Ja muutenkin olemme Markon kanssa keskustelleet miten haluamme lähestyä tiettyjä asioita, ja minkälaisia käyttäytmismalleja ja tottumuksia haluamme vahvistaa.

Otetaan yksi esimerkki sukupuolinäkökulman ulkopuolelta. Vaikkapa kätisyys. Helposti sitä törkkää lelut, kynät, pallot ja muut härpäkkeet lapsen oikeaan käteen. Eikö totta? Sitä suosii jotakin tiettyä puolta. Me olemme aivan vauvasta asti tasapuolisesti aktivoitu niin oikeaa kuin vasempaakin kättä. Tästä huolimatta Ale itse suosii vahvasti oikeaa kättään. Joten anamme hänen tietenkin mennä sen mukaan mikä hänelle tulee luonnollisesti... mutta aiomme kuitenkin palloiluissa ja muissa ottaa vasenkin käsi mukaan.

Me olemme myös menneet Alen mielenkiinnon mukaan esim. leluvalinnoissa ja leikeissä. Emme ole tyrkyttäneet mitään tiettyä. Ja oikeastaan sen perusteella mitä on nähnyt työn puolella, ja tietenkin myös omien lasten kanssa, niin uskon siihen että sukupuoli osittain ohjaa tätä mielenkiintoa. Tosin yhteiskunta ja lähipiiri vahvistaa näitä mielenkiinnon kohteita. Ja helposti siinä keskitytään tytön kohdalla niihin tyttöjuttuihin ja pojan kanssa poikajuttuihin - ei siis tietoisesti. Eli vaikka lapsella olisi yhtä vahva mielenkiinto autoleikkiin kuin heppaleikkiin, niin sitä herkemmin kääntyy niihin tiettyihin - jos sitä ei erikseen mieti siinä hetkessä.

Mielenkiinto asioihin tulee ja menee tietenkin. Mutta meidän Ale on kyllä aivan itse innostunut kaikenlaisista ajoneuvoista, painimisesta, pelästyttämisleikeistä, monstereista ja muista ns. poikajutuista. Hän on muutenkin vilkas ja energinen, yleisesti ottaen "poikamainen" poika. Ja tämä tosiaan ilman minkäänlaista ohjausta meiltä. Tosin nyt pikkusiskon myötä hänen hoivaviettinsä on herännyt ja hänkin tykkää hoitaa omaa Babybornia. Vie sen potalle, vaihtaa vaipat, pukee bodyt ja kun minä syötän Adea hän tulee viereen oman vauvan kanssa ja antaa myös tälle tisumaitoa. Yhtenä aikana hän halusi "pampun" hiuksiin, eli pampulan, ja joskus kun minä sudin meikkiä naamaan hänkin haluaa sudin jolla sitten tökkii naamaansa. Roolileikeissä hän haluaa olla Frozen, eli Elsa, ja sen jälkeen hän jakaa muut roolit meille. Eli hänkin, niin kuin varmaan monet lapset, näyttävät mielenkiintonsa vähän kaikenlaiseen. 

Sitä vaan pitää vanhempana, kasvattajana, opettajana, sukulaisena tai muuna henkilönä lapsen arjessa, olla valppaana että sitä ei vahingossa tukahduta lapsen intoa erilaisiin asioihin. Pitäisi aina yrittää nähdä lapsi lapsena, ei sukupuolena. Jos poika haluaa lakata kyntensä ja laittaa pinnit päähän mennessä päiväkotiin, antaa hänen kokeilla sitä. Ja jos hän seuraavan päivänä haluaa höystää lookkiaan mekolla, anti mennä vaan. Samat asiat pätee tietenkin tytön kohdalla. Mutta tiettyyn ikään  asti se on yleisesti ehkä enemmän ok että tytöt ovat hieman poikamaisia, kuin että asia olisi toisinpäin. Jaaaaaa sitä nyt saisi taas muutaman sivun tekstiä, mutta annetaan olla tällä kertaa ;)

Mutta summasumarum. Tällaisia asioita on vaikeeta kiteyttää suhteellisen lyhyeeseen kirjoitukseen. Haluaisin jatkaa vielä tätä ajatusvirtaa, mutta päätän olla fiksu ja lopetella tähän. Tiedän että lopetukseni tulee olemaan toispuoleinen, mutta siinä kiteytyy aika hyvin ajatukseni kokonaisuudessaan:

*Huulipuna käteen ja peilin eteen seisomaan valmiina kirjoittamaan*
Pojat on poikii

-Matilda

Life and death

Otsikko on huono. Mutta en tiedä millä muullakan olisin voinut kiteyttää tulevan ajatusvirran.

Monia kuolema pelottaa. Monet hakevat lohtua ja turvaa jostain itsestään isommasta, mahdollisesti juuri tämän takia. Koska kuoleminen, oman elämän päättyminen, ei ehkä pelota yhtä paljon jos tietää että kaikki ei lopukkaan siihen. On taivas, helvetti, nirvana, seuraava elämä, toisen muodon omaksuminen ja paljon muita vaihtoehtoja. Kaikkia näitä kuitenkin yhdistää se, että kuolema ei ole loppu, se ei ole pelkkää pimeyttä.

En nyt lähde avamaan mihin minä uskon, tai oikeastaan, mitä minä ajattelen tästä. Mutta sen voin kertoa että kuolema ei minua pelota. Sitä se ei ole koskaan tehnyt. Vielä muutamia vuosia sitten olin jopa aika hälläväliä asenteella. En siis elänyt vaarallisesti tai muutenkaan yrittänyt hipoa kuoleman rajoja. Olin oikeastaan aika kunnollinen ja elin yleisesti ottaen rauhallista elämää. Mutta ajatukseni kuolemisesta ei ollut sen monimutkaisempia kuin juustoleivän tekeminen.

Jossain vaiheessa minä kuolen. Se tulee vastaan jokaiselle ihmiselle. Se on asia jota ei voi välttää - joten miksi pelätä sellaista. Miksi edes käyttää elämästä arvokkaita minuutteja, tunteja tai jopa päivä tämän asian pohdiskeluun. Jos kuolen huomenna niin kuolen. Jos sen jälkeen tulee jotakin niin tulee - jos ei niin enpä ainakaan saa tietä sitä. Tiedättekö. Voin siis käsi sydämmellä sanoa että tämä asia ei, tuolloin vuosia sitten, kertakaan varjostanut ajatuksiani.

Ajatus läheisten kuolemasta tosin toi välillä kyyneleet silmiin. Mutta suhtautuminen omaan kuolemaani oli hyvinkin... neutraali?

Mutta eipä enään. Ei enään lasten jälkeen. Oikeastaan jo vähän aikaisemmin... se oli muutaman vuoden seurustelun jälkeen koin ensimmäistä kertaa pientä surua omasta kuolemastani. Mutta nyt se tunne on vahvistunut. Ajattelin ensin puhua ahdistuksesta, mutta se on liian voimakas sana tähän. Koska kuolema ei sinänsä ahdista, mutta on mielestäni surullista että aika Matildana jossain vaiheessa loppuu.

Joskus tämä ajatus tulee ja menee, mutta viime kuussa kun olin nukuttamassa lapsia tämä tunne jotenkin voimistui, tai oikeastaan selkeytyi. Yhtenä iltana Ale oli nähnyt painajaista ja itki sängyssään. Menin hänen viereen ja en sanonut muuta kun "Ingen fara, mamma e här". Hän tuli lähemmäs, ja käpertyi aivan kiinni minuun. Hän rauhoittui heti ja jatkoi uniaan. Silloin silmäni kostui, tuota aikaa ei ole paljoa jäljellä. Sitä että ainoastaan minun läheisyyteni saa hänet fyysisesti ja henkisesti täysin turvalliseen paikkaan. Varsinaisesti tuo tunne ei suoraan liity kuolemaan. Mutta se liittyy ajankuluun, siihen että aika menee todella nopeasti. Ja kun tiimalasi tyhjenee niin loppupäässä odottaa se mörkö - eli kuolema.

Joten se aikaa mitä meille suodaan,niin sitä pitää arvostaa. Koska ihmiselämä on kuin virtsapisara meressä, itseasiassa sekin on liikaa. Yksi ihmiselämä on niin mitätön. Meidän, aivan maksimissaan 100 hyvää vuotta, on niin lyhyt aika maailmankaikkeudessa.

Ja vaikka kirjoitin että ihmiselämä on mitätön, niin painotan sitä että en missään nimessä vähättele elämää. Minä rakastan elämää, ja nautin (yleensä) joka henkäyksestä. Mutta minun elämäni ei kauheasti hetkauta maailmakaikkeutta.

Ja tästä voin nyt kääntää ajatuksen siihen asiaan mihin ajattelin alunperin, ja joka sai minut kirjoittamaan tämän tekstin.

Muutama päivä tämän edellisen insidenssin jälkeen kävin laittamassa tutin Adelle kun hän havahtui unesta hetkellisesti. Pelkän tutin laittamisen sijaan niin jäinkin pinniksen viereen vain tujottamaan sitä suloista vauvaa joka tuhahteli sängyssä.

Pystyin vain ajattelemaan sitä miten mahdottoman, siis sanoin kuvailemattoman, paljon rakastan lapsiani. Miten äärettömän paljon he merkitsevät minulle. Sitä antaisi epäilemättä henkensä heidän vuokseen. Ei ole mitään tässä maailamssa mitä sitä ei tekisi heidän takiaan. 

Ja näitä asioita miettiessäni, kyyneleet noustessa silmiin, tajusin että en voi olla heidän kanssaan ikuisesti. En voi näyttää rakkauttani heille ikuisesti. Meidän yhteiselle ajalle on eräpäivä - tuntematon, mutta se on olemassa. Tajusin että kuolema merkitsee minulle enemmän nyt lapsien myötä.

Ennen lapsia niin tottakai oli ihmisiä jotka jäisivät kaipaaman minua (tai ainakin toivottavasti :D). Mutta samalla ajattelutapani oli itsekäs - enhän minä kuitenkaan olisi näkemässä sitä kaipuuta.

Ja vaikka se asia ei ole muuttunut, niin suhtautuminen, tai ajatukset kuolemisesta ja sitä edeltävästä ajasta on. Koska sitä suojelee lapsiaan kynsin hampain. Maailma tulee jossain vaiheessa näyttämään rumuutensa, mutta tulen niin kauan kun henkeni pihisee niin olemaan vastaanottamassa iskuja heidän kanssaan ja toivottavasti joskus myös heidän puolestaan.

Oman äidin, tai vanhempien, kuolema on suurimmalle osalle ihmisiä joskus vastassa. Minuun särkee, ja sattuu fyysisesti, pelkästään ajatus oman äitini menetyksestä. En haluaisi ikinä kokea sitä, ja jos äitini päättää päivänsä ennen minua, niin käyn hakemassa hänet takaisin  - missä lie hän olisikaan - ja läpsäyttäisin häntä muutaman kerran. Ei hän saa särkeä sydäntäni niin.

Mutta mitä luultavimmin (ja myös toivottavasti), niin tulen samalla tavalla särkemään oman lasteni sydämmet hetkellisesti. Aivan hirveetä ajatella että he joskus menettävät minut, ja varsinkin se, että minä lähden pois heidän luotaan. Se että minä en ole jatkuvasti kertomassa heille miten kauniita, rohkeita ja ihania ihmisiä he ovat. Ja että en saa sano rakastavani heitä enään.

Tiedän, tiedän. Elänhän minä muistoissa - mutta itsekkäästi ajateltuna, niin mitä himputtia se minua auttaa. En minä sieltä muistoista voi kömpiä esiin kun se tyttö sieltä kaivosta Ring elokuvassa. Minä haluaisin, tietty hieman siistimpänä versiona, mutta se ei ole vain mahdollista. Kun olen poissa olen poissa enkä voi enään halata lapsiani.

Sitä voi uskoa mihin tahansa, mutta se mitä odottaa maalivivan ylitettyä, sitä ei voi tietää ennenkuin maalinauha on poikki.

Ja tiedän, meillä on paljon kivoja hetkiä takanamme, (ja toivottavasti) monenkertaiset kivat muistot edessäpäin. En siis märehdi näitä asioita niin että itkisin itseni uneen joka ilta. Nautin elämisestä ja en odota kuolemaa kankeana.

Mutta havahduttuani näihin ajatuksiin olen löytänyt yhden lisävaihteen kärsivällisyydessä. Vanhempana oleminen tuottaa vääjämättä monen monta harmaata hiusta kaiken hauskuuden ohella. Se ei ole yksi tai kaksi kertaa kun on joutunut sulkemaan silmänsä, ja kuunnella kun Taylor Swift käskee sinun "Shake it off" omassa pääkopassasi . Ja juuri näissä tilanteissa kun yleensä pyörittelisi silmiä ja mahdollisesti tekisi jonkun stiplun vanhemmuudessa - niin tämä punainen nappula tulee esiin. Tajuat että jossain vaiheessa ottaisit sen kyseisen tilanteen, missä maidot leviää kaikkialle ja lapsi huutaa että ei jaksa mennä nukkumaan, niin looppina päälle sen toisen vaihtoehdon sijaan.

Samaten ne ikuisuudelta tuntuvat nukkumaanmenot, joskus on mennyt reippaasti yli 2 tuntia siihen että Ale nukahtaa. Tai se kun hän välillä heräilee tosi tiheästi ja se vaatii jonkinmoista reagointia meiltä.

Aikaisemmin sitä, joskus, olisi mielummin jäänyt sohvalle löhöämään. Mutta nykyään niin se ei haittaa. Minä itseasiassa mielelläni menen sinne huoneeseen ja rauhoittelen poikaa. Vaikka 20 kertaa jos se sen vaatii. Arvostan enemmänkin sitä aikaa.

-.-.-.-.-.-.-.-.-.-.-.-.-.-.-

Minä kun olen tällainen iloinen hiippari niin ajattelin että tällainen positiivinen ja mukava kirjoitus on hyvä laittaa ilmoille viikon hiljaisuuden jälkeen :D haha. Nojust.
Mutta siis...
Kuolemasta puhutessa niin sitä voi katsella monelta kantilta. Ajattelin nyt jakaa tällaisen vähemmän iloisen puolen tästä. Vaihtelua näihin blogikirjoituksiin samalla, eikös.


Nyt kun luin tämän tekstin kerran läpi niin huomasin... eihän kuolema minua pelota tai ahdista - vaan potuttaa! ;) kuka on keksinyt sellaisenkin asian...


-Matilda

Kylpyhuone

Kylpyhuone oli tilava ja viitisen vuotta ennenkuin ostimme asunnon silloiset omistajat olivat tehneet kylpyhuoneremontin. Seinissä ja lattiassa oli hyväkuntoisia laattoja, mutta näiden väri ja kuvio ei oikein mielyttänyt meitä. Pääväri oli vihreä.

Päätimme siis hyödyntää näitä hyväkuntoisia kaakeleita sen sijaan että olisimme tehneet ison rempan johon olisi uponnut paljon aikaa ja rahaa.

Käytimme siis kaakelimaalia. Seinät muuttuivat valkoisiksi ja borderi sekä wc:n takana oleva seinä sai värikseen mustan. Lattia maalattiin myös mustaksi. Puunvärinen paneelikatto sai käsittelyn valkoisella lakalla.

Suihku ja kaapisto sai jäädä vielä siksi aikaa kunnes hankkisimme yhdistelmäkaapin. Asensimme ainoastaan suihkuverhon allaskaapiston ja suihkun väliin jotta levyt eivät lahoaisi enempää kuin mitä olivat jo kärsineet verhon puuttuessa.

Siinä meni puolisen vuotta kunnes saimme tilattua yhdistelmäkaapin. Yhdistelmäkaapissa oli normisuihku, viidakkosuihku, hierontasuuttimet, höyrysauna, poreamme vesi- ja ilmasuuttimilla sekä audiosysteemi ja LED värivalot.

Yhdistelmäkaappi vei suurimman osan kylpyhuoneesta, mutta voin kertoa että se oli kyllä joka sentin väärtti. Niin rahassa kuin tilassa!

Maalatun kaakelilattian päälle hankimme harmaata komposiittilaattaa.  

Seuraavassa, ja itseasiassa viimeisessä. remppapostauksessa kerron keittiöstä ja olohuoneesta.

-Matilda

Hyvää joulua 2017

...vai menikö se jo?

Eli siis iloista ja mukavaa uutta vuotta kaikille!
...ja otroligt isot onnittelut rakkaalle siskolle syntymäpäivänä! <3

- Matilda