Emilian ihana (kamala) alkuraskaus

Kirjoitan tätä postausta ollessani Rv 9 (8+0) joten yritän ajatella, miltä minusta tuntuu muutamien viikkojen päästä ja kirjoittaa sen mukaan. Ainakin toivon, että kaikki tuntemukset olisivat tasaantuneet 😀😅

Jos kysyit minulta alkuraskauden aikana "miltä nyt tuntuu" niin vastasin poikkeuksetta "tää on ihan perseestä".

Vaikka olen onnellinen kasvavasta vaavista, oli alku jotain kamalaa. Monella sivustolla luki, että alkuraskauden oireita ovat muun muassa: pahoinvointi, ummetus, pissataa useammin, kipeät rinnat, väsymys... Sain tuosta litaniasta viisi viidestä. Lisäksi se jäätävä turvotus mikä oli, siis ihan uskomatonta. Jouduin siirtymään äitiysfarkkuihin jo rv 8 turvonneen vatsan takia (tätä ennen käytin pelkästään sukkahousuja ja hameita, sukkahousut eivät vaan pysyneet ylhäällä enää)!

Minusta tuli myös ihan vainukoira. Haistoin mitä vaan, jos P oli käynyt veljellänsä ja juonut puoli kaljaa, haistoin sen ennen kuin ehdin istua autoon. Töissä meinasin oksentaa kun kävelin ruokaloiden ohi.

Minun mielialavaihtelut eivät myöskään olleet (ole edelleen :)) mikään leikin asia. Meilialat heitti rakkaudesta vihaan minuutin sisällä, sitten itkettiin ja sitten taas vitutti. Pnäistä eniten kärsi, hienosti ne kestikin, vaikka sääliksi sitä käy. Toisaalta, hän on osasyyllinen tähän kaikkeen joten kärsiköön.

Alkuraskaudessa (ennen varhaisultraa varsinkaan) en kokenut sitä paljon puhuttua "vauvakuplaa" ja onnellisuutta tilanteesta. En tiedä johtuuko se pessimististä sisälläni vai mistä, mutten osannut oikein kuvitella lapsen kasvavan sisälläni ennen kuin näin pienen sydämen lyövän. En kyllä sitä heti silloinkaan sisäistänyt. Olin jotenkin varautunut siihen, ettei sieltä sydänääniä löydykään, että tuulimuna olisi kyseessä. No, kuulettehan te, pessimisti täällä hei. Onneksi kaikki oli kuitenkin hyvin ja Seppo-Sebastian (työnimi, puhekielessä pelkkä Seppo) sieltä löytyi. ♡