Sateinen maanantai ei menoa haittaa

Tihkusade ei meitä haitannut. Lähdimme reilun tunnin mittaiselle lenkille koko perheen voimin. Pikkumies on aivan rakastunut hänen potkupyöräänsä. Sillä ajellaan päivittäin sisällä ja ulkona, ja melkein yölläki meidän poju meinaa nousta satulalle. Sen huomaa kyllä että hän on sillä potkutellut menemään, kehitys on ollut huimaa ja hän jaksoi ajella koko lenkin. Loppusuoralla hän kuitenkin halusi taluttaa koiria joten isä sai sitten kantaa pyörää loppumetrit. Meidän koirakuiskaaja...

Pojalla oli pyöräillessä niin kova vauhti päällä että jouduin hölkkäilemään vieressä. Hölkkääminen ei ole niin sulavaa tämän pallomahan kanssa ja kun ei ole tullut kunnolla treenattua vähän aikaan niin keho kyllä reagoi. Juoksun aikana tuli muutamia harjoitussuppareita ja painetta alaspäin. Onhan hölkkääminen aina eri kun vaikkapa reipas kävelylenkki. Harjoitussupparit ja paine alaspäin ei nyt sinänsä haittaa, mutta taidan nyt tästä eteenpäin pitäytyä reippaissa kävelyissä juoksun sijaan. En halua liikaa provosoida kehoa... kyllä tuo tyttö nyt saisi pysyä vatsassa niin kauan kuin vain mahdollista. 

Iltapäivällä samat kelit jatkui ja sisällä nököttäminen ei oikein innostanut. Marko lähti töihin joten minä ja pikkumies suuntasimme sitten metsään poimimaan mustikoita. Koirat saivat tällä reissulla jäädä sisälle. Viime kesänä nimittäin he tulivat napsimaan kaikki isoimmat ja parhaat mustikat suoraan puskasta, samalla tavalla kun he söivät kaikki kasvattamani herneetkin suoraan kasvista. Ihmettelin silloin että miksi niitä herneitä ei tule muutamaa hassua enempää. Sain sitten Eddyn kerran kiinni itse teosta. Eihän sitä vihastunut koska se näky oli vain jotakin niin suloista... opinpahan vain että seuraavan kerran nostan ruukun korkeammalle.

Ja muutenkin olisi ollut kyllä aikamoinen selvitymisreissu minulle jos matkassa olisi ollut kaksi ekstraa mustikkavarasta. Minullahan oli jo kädet täynnä tämän yhden karvattoman lurjuksen kanssa. Meillä oli molemmilla omat kupit (pikkumiehen tosin pysyi aikalailla tyhjänä koko reissun) mutta minun kuppi oli merkitty. Se tyhjeni samaa vauhtia kuin onnistuin sitä täyttämään. Jos jätin sen edes hetkeksi valvomatta siellä oli pikkuinen käsi kaapimassa nyrkeittäin mustikoita omaan suuhunsa. 

Jos hän jäi jonnekin puskaan istumaan ja syömään mustikoita hetkeksi, niin uskalsin laittaa kuppini maahan sillä välin kun poimin marjoja. Ei kestänyt kauan kun rupesi kuulumaan rapinaa ja puskien läpi kömpi poika jolla oli viekas ilme kasvoilla ja joka naureskellen sanoi "Nappa mammas blåbär!". Ajattelin että tällainen olo luolamiehillä varmaan oli kun suojelivat saalistaan. Koko ajan piti vilkuilla olan yli ja olla valmis väistöliikkeisiin...

Voi toki olla että hieman vahingossa innostin häntä jatkamaan tätä mamman mustikoiden varastelua :D mutta minkäs teet... kun sydän nauraa, ei sitä tunetta voi piilotella kasvoiltakaan. Saimme nyt kuitenkin yhden kulhollisen marjoja mukaan kotiin, juuri sopiva määrä ilta- ja aamupalalle. Huomenna sitten mansikan poimintaa.

-Matilda