-.-.-.-.-.-.-
Pikkumies heräsi joskus seitsemän jälkeen ja käppäili meidän huoneeseen. Marko oli jo lähtenyt töihin, joten me köllöttellimme sängyssä pitkään. Höpöttelimme niitä näitä ja halailimme siinä sivussa, tämä on harvinaista herkkua meidän energiapakkauksen kanssa.
7.30 aikoihin alkoi supistella, ne oli sellaisia mitä nyt on ollut tässä jonkun aikaa jo. En kiinnittänyt siihen sen enempää huomiota sillä hetkellä. Supistelut kuitenkin jatkui ja rupesin kellottamaan näitä siinä 8 jälkeen. Niitä tuli 10 min välein.
Pieni toivonkipinä syttyi - voisiko se olla...
Olin juuri päivää aikaisemmin kirjoittanut tämän julkaisun, jossa kerroin että odotus tuntuu loputtomalta. Että tulen varmaan olemaan ikuisesti raskaana. Joten painoin innostukseni taka-alalle ja ajattelin että katsellaan nyt miten tässä käy.
Valmistelin itseni ja pikkumiestä lähtöä varten. Olimme sopineet äitini kanssa että lähdemme yhdessä kaupoille ja sitten IKEAAN hodarille.
Supistelut kuitenkin jatkui jatkumistaan, kellontarkasti 10 min välein. Soitin äidille 9.30 maissa ja tiedustelin josko vähän muutettaisiin suunnitelmia... kuulin hänen innostuksensa ja yritin hieman "rauhoitella" häntä ja sanoin että en minä usko että hän tänään tulee - supistukset voi loppua milloin tahansa.
Toivon vain niin paljon että this is it, mutta juuri edellispäivän tekstiin viitaten, niin en halunnut uskoa siihen liikaa etten vain pettyisi jos supistukset loppuisikin kuin seinään.
Sovimme että emme lähde kaupoille suoraan, vaan menemme äidin luokse pariksi tunniksi ja seuraamme tilannetta. Joten pakkasin minut ja pojan autoon, odotin että supistus tulee ja menee, ja sitten lähdimme ajelemaan. Katsoin kelloa tarkasti ja olin koko ajan tietoinen milloin seuraava supistus on tulossa. Ne eivät tässä vaiheessa vielä olleet niin kovia ettenkö olisi pystynyt keskittymään ajaamiseen samalla. Jos olisin ollenkaan ollut epävarma ettenkö pystyisi ajamaan tuota puolen tunnin matkaa, en olisi lähtenyt. Minullahan oli elämäni tärkeimmät asiat kyydissä. Yksi takapenkillä ja toinen vatsassa. Vaikka kipu oli hyvin kestettävissä niin tarkastelin ympäristöä tarkasti ennen supistuksen tuloa. Jos seuraava olisikin kovempi niin minulla olisi turvallinen paikka ajaa sivuun hetkeksi.
Pääsimme ongelmitta perille äidille.
Leikimme ulkona puistossa hetken aikaa ennenkuin leikit siirrettiin sitten sisälle. Äiti kävi kaupassa ja söimme lounasta. Joskus 11 aikaan sain Markon kiinni ja kerroin mikä on tilanne. - Supistuksia on ollut 10 min välein aamusta asti, mutta en vielä jaksa uskoa siihen että tämä olisi oikea hälytys. Käskin häntä kuitenkin olemaan valmiustilassa.
13.30 aikoihin äidin oli pikkuhiljaa lähdettävä töihin. Minulla oli supistusväli vielä 10 min. Tosin supistukset rupesivat jo tuntumaan hieman enemmän.
Soitin Markolle 14 aikoihin ja sanoin että hän voisi nyt varmuudeksi lähteä töistä, rupesi jo olemaan sellainen tunne että ei ne laannu enään nuo supparit... suunta oli selkeä.
15 aikaan supistukset muuttuivat kivuliaammaksi ja odottelin jo kovasti että Marko tulisi että en olisi yksin pikkumiehen kanssa. Eihän vähän reilu kaksi vuotias ymmärrä miksi äiti "lamaantuu", hänen silmiinsä ainakin, koko ajan. Tiesin kuitenkin että oli ainakin tunti vielä ennenkuin Marko tulisi...
16.30 Marko tulee koirien kera äidin asunnolle. Supistukset olivat taas voimakkaammat, mutta supistusväli pysyi siinä 10 minuutissa. Marko otti pojan ulos puistoon ja minä pirautin kättärille ja kyselin missä vaiheessa minun nyt kannattaisi miettiä lähtöä. Toissynnyttäjä kun olin niin sanoivat että jos kipu on pysäyttävää niin voisin suunnata sairalaan pikkuhiljaa. Naistenklinikalle tosin, heillä oli täyttä.
17.00 Päätin vielä vähän aikaa sinnitellä ja menin ulkoilemaan poikien kanssa. Ehdotin että lähtisimme hieman kävelemään. Ehdimme siirtyä ehkä 30 metriä piha-alueelta kun lapsivedet meni. Siitä eteenpäin supistuksia tuli 4 min välein ja ne olivat kivuliaita.
Marko soitti heti lapsivesien mentyä äidille että hän voisi nyt lähteä töistä (pikkumies ja koirat jäivät mummolaan kun lähdimme synnärille).
Kävin suihkussa ja valmisteltiin lähtöä.
Sanoin useamman kerran päivän aikana että tuntuu kuin feikkaisin supistukset. Kun supistus tuli tuntui että kaikki pysähtyy, ja muutama sekunti suspistuksen jälkeen kaikki oli hyvin - jatkoin syömistä, leikkimistä tai mitä nyt olinkaan ollut tekemässä ennen supistusta. Ja niinhän sen kuuluu ollakin :D että supistuksen aikana tuntuu, ja välissä on hyvä olo. Mutta minulle tuli siitä sellainen fiilis että minulla on feikkisupistuksia, hah.
17.45 Äiti tuli, ja 18.00 aikoihin minä ja Marko lähdimme ajelemaan sairalaan.
Supistukset olivat jo hyvin kivuliaita, ja matkan aikana tulikin pari hieman tiheämpään kuin 4 min välillä, mutta tasaantui sitten taas 4 minuuttiin.
18.25 aikoihin saavuimme sairaalaan. Marko dumppasi minut pääovelle ja lähti sitten hakemaan parkkipaikkaa.
Menin ilmoittautumistiskille ja nainen vastaanotti minut:
"Oletko tulossa synnyttämään?"
Vastasin vain että: "Mielellään kiitos"
- Matilda
Hakusana: synnytys, synnytyskertomus, synnyttäminen, syntymä
Huh, just sellanen tunne mul oli kans melkein loppuun asti, että feikkaisin. Vasta lopus tuntu ettei enää pysty mitenkään kontroloimaan ja joku itseäni suurempi voima oli tullu ja päättäny että nythän se lapsi kyllä syntyykin mitäs ite aloit tähän ���� on se maailman ihanin tunne kun se vauva on siinä sylissä sit ❤
VastaaPoistaJuuripa näin! Kiva tietää että joku muukin on kokenu näitä "feikkisupistuksia" ;D
VastaaPoistaMikään ei voita sitä tunnetta kun lapsi vihdoin ja viimein on sillä toisella puolella vatsaa <3