Monia kuolema pelottaa. Monet hakevat lohtua ja turvaa jostain itsestään isommasta, mahdollisesti juuri tämän takia. Koska kuoleminen, oman elämän päättyminen, ei ehkä pelota yhtä paljon jos tietää että kaikki ei lopukkaan siihen. On taivas, helvetti, nirvana, seuraava elämä, toisen muodon omaksuminen ja paljon muita vaihtoehtoja. Kaikkia näitä kuitenkin yhdistää se, että kuolema ei ole loppu, se ei ole pelkkää pimeyttä.
En nyt lähde avamaan mihin minä uskon, tai oikeastaan, mitä minä ajattelen tästä. Mutta sen voin kertoa että kuolema ei minua pelota. Sitä se ei ole koskaan tehnyt. Vielä muutamia vuosia sitten olin jopa aika hälläväliä asenteella. En siis elänyt vaarallisesti tai muutenkaan yrittänyt hipoa kuoleman rajoja. Olin oikeastaan aika kunnollinen ja elin yleisesti ottaen rauhallista elämää. Mutta ajatukseni kuolemisesta ei ollut sen monimutkaisempia kuin juustoleivän tekeminen.
Jossain vaiheessa minä kuolen. Se tulee vastaan jokaiselle ihmiselle. Se on asia jota ei voi välttää - joten miksi pelätä sellaista. Miksi edes käyttää elämästä arvokkaita minuutteja, tunteja tai jopa päivä tämän asian pohdiskeluun. Jos kuolen huomenna niin kuolen. Jos sen jälkeen tulee jotakin niin tulee - jos ei niin enpä ainakaan saa tietä sitä. Tiedättekö. Voin siis käsi sydämmellä sanoa että tämä asia ei, tuolloin vuosia sitten, kertakaan varjostanut ajatuksiani.
Ajatus läheisten kuolemasta tosin toi välillä kyyneleet silmiin. Mutta suhtautuminen omaan kuolemaani oli hyvinkin... neutraali?
Mutta eipä enään. Ei enään lasten jälkeen. Oikeastaan jo vähän aikaisemmin... se oli muutaman vuoden seurustelun jälkeen koin ensimmäistä kertaa pientä surua omasta kuolemastani. Mutta nyt se tunne on vahvistunut. Ajattelin ensin puhua ahdistuksesta, mutta se on liian voimakas sana tähän. Koska kuolema ei sinänsä ahdista, mutta on mielestäni surullista että aika Matildana jossain vaiheessa loppuu.
Joskus tämä ajatus tulee ja menee, mutta viime kuussa kun olin nukuttamassa lapsia tämä tunne jotenkin voimistui, tai oikeastaan selkeytyi. Yhtenä iltana Ale oli nähnyt painajaista ja itki sängyssään. Menin hänen viereen ja en sanonut muuta kun "Ingen fara, mamma e här". Hän tuli lähemmäs, ja käpertyi aivan kiinni minuun. Hän rauhoittui heti ja jatkoi uniaan. Silloin silmäni kostui, tuota aikaa ei ole paljoa jäljellä. Sitä että ainoastaan minun läheisyyteni saa hänet fyysisesti ja henkisesti täysin turvalliseen paikkaan. Varsinaisesti tuo tunne ei suoraan liity kuolemaan. Mutta se liittyy ajankuluun, siihen että aika menee todella nopeasti. Ja kun tiimalasi tyhjenee niin loppupäässä odottaa se mörkö - eli kuolema.
Joten se aikaa mitä meille suodaan,niin sitä pitää arvostaa. Koska ihmiselämä on kuin virtsapisara meressä, itseasiassa sekin on liikaa. Yksi ihmiselämä on niin mitätön. Meidän, aivan maksimissaan 100 hyvää vuotta, on niin lyhyt aika maailmankaikkeudessa.
Ja vaikka kirjoitin että ihmiselämä on mitätön, niin painotan sitä että en missään nimessä vähättele elämää. Minä rakastan elämää, ja nautin (yleensä) joka henkäyksestä. Mutta minun elämäni ei kauheasti hetkauta maailmakaikkeutta.
Muutama päivä tämän edellisen insidenssin jälkeen kävin laittamassa tutin Adelle kun hän havahtui unesta hetkellisesti. Pelkän tutin laittamisen sijaan niin jäinkin pinniksen viereen vain tujottamaan sitä suloista vauvaa joka tuhahteli sängyssä.
Pystyin vain ajattelemaan sitä miten mahdottoman, siis sanoin kuvailemattoman, paljon rakastan lapsiani. Miten äärettömän paljon he merkitsevät minulle. Sitä antaisi epäilemättä henkensä heidän vuokseen. Ei ole mitään tässä maailamssa mitä sitä ei tekisi heidän takiaan.
Ja näitä asioita miettiessäni, kyyneleet noustessa silmiin, tajusin että en voi olla heidän kanssaan ikuisesti. En voi näyttää rakkauttani heille ikuisesti. Meidän yhteiselle ajalle on eräpäivä - tuntematon, mutta se on olemassa. Tajusin että kuolema merkitsee minulle enemmän nyt lapsien myötä.
Ennen lapsia niin tottakai oli ihmisiä jotka jäisivät kaipaaman minua (tai ainakin toivottavasti :D). Mutta samalla ajattelutapani oli itsekäs - enhän minä kuitenkaan olisi näkemässä sitä kaipuuta.
Ja vaikka se asia ei ole muuttunut, niin suhtautuminen, tai ajatukset kuolemisesta ja sitä edeltävästä ajasta on. Koska sitä suojelee lapsiaan kynsin hampain. Maailma tulee jossain vaiheessa näyttämään rumuutensa, mutta tulen niin kauan kun henkeni pihisee niin olemaan vastaanottamassa iskuja heidän kanssaan ja toivottavasti joskus myös heidän puolestaan.
Oman äidin, tai vanhempien, kuolema on suurimmalle osalle ihmisiä joskus vastassa. Minuun särkee, ja sattuu fyysisesti, pelkästään ajatus oman äitini menetyksestä. En haluaisi ikinä kokea sitä, ja jos äitini päättää päivänsä ennen minua, niin käyn hakemassa hänet takaisin - missä lie hän olisikaan - ja läpsäyttäisin häntä muutaman kerran. Ei hän saa särkeä sydäntäni niin.
Mutta mitä luultavimmin (ja myös toivottavasti), niin tulen samalla tavalla särkemään oman lasteni sydämmet hetkellisesti. Aivan hirveetä ajatella että he joskus menettävät minut, ja varsinkin se, että minä lähden pois heidän luotaan. Se että minä en ole jatkuvasti kertomassa heille miten kauniita, rohkeita ja ihania ihmisiä he ovat. Ja että en saa sano rakastavani heitä enään.
Tiedän, tiedän. Elänhän minä muistoissa - mutta itsekkäästi ajateltuna, niin mitä himputtia se minua auttaa. En minä sieltä muistoista voi kömpiä esiin kun se tyttö sieltä kaivosta Ring elokuvassa. Minä haluaisin, tietty hieman siistimpänä versiona, mutta se ei ole vain mahdollista. Kun olen poissa olen poissa enkä voi enään halata lapsiani.
Sitä voi uskoa mihin tahansa, mutta se mitä odottaa maalivivan ylitettyä, sitä ei voi tietää ennenkuin maalinauha on poikki.
Ja tiedän, meillä on paljon kivoja hetkiä takanamme, (ja toivottavasti) monenkertaiset kivat muistot edessäpäin. En siis märehdi näitä asioita niin että itkisin itseni uneen joka ilta. Nautin elämisestä ja en odota kuolemaa kankeana.
Mutta havahduttuani näihin ajatuksiin olen löytänyt yhden lisävaihteen kärsivällisyydessä. Vanhempana oleminen tuottaa vääjämättä monen monta harmaata hiusta kaiken hauskuuden ohella. Se ei ole yksi tai kaksi kertaa kun on joutunut sulkemaan silmänsä, ja kuunnella kun Taylor Swift käskee sinun "Shake it off" omassa pääkopassasi . Ja juuri näissä tilanteissa kun yleensä pyörittelisi silmiä ja mahdollisesti tekisi jonkun stiplun vanhemmuudessa - niin tämä punainen nappula tulee esiin. Tajuat että jossain vaiheessa ottaisit sen kyseisen tilanteen, missä maidot leviää kaikkialle ja lapsi huutaa että ei jaksa mennä nukkumaan, niin looppina päälle sen toisen vaihtoehdon sijaan.
Samaten ne ikuisuudelta tuntuvat nukkumaanmenot, joskus on mennyt reippaasti yli 2 tuntia siihen että Ale nukahtaa. Tai se kun hän välillä heräilee tosi tiheästi ja se vaatii jonkinmoista reagointia meiltä.
Aikaisemmin sitä, joskus, olisi mielummin jäänyt sohvalle löhöämään. Mutta nykyään niin se ei haittaa. Minä itseasiassa mielelläni menen sinne huoneeseen ja rauhoittelen poikaa. Vaikka 20 kertaa jos se sen vaatii. Arvostan enemmänkin sitä aikaa.
-.-.-.-.-.-.-.-.-.-.-.-.-.-.-
Minä kun olen tällainen iloinen hiippari niin ajattelin että tällainen positiivinen ja mukava kirjoitus on hyvä laittaa ilmoille viikon hiljaisuuden jälkeen :D haha. Nojust.
Mutta siis...
Kuolemasta puhutessa niin sitä voi katsella monelta kantilta. Ajattelin nyt jakaa tällaisen vähemmän iloisen puolen tästä. Vaihtelua näihin blogikirjoituksiin samalla, eikös.
Nyt kun luin tämän tekstin kerran läpi niin huomasin... eihän kuolema minua pelota tai ahdista - vaan potuttaa! ;) kuka on keksinyt sellaisenkin asian...
-Matilda
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Sana vapaa, anna mennä vaan! / Ordet är fritt, låt fara bara!