Ihmisen paras ystävä

Korni otsikko, mutta niin totta.

En ole pitkään aikaan kirjoitellut mitään koirista, joten ajattelin seuraavat 15 minuuttia pyhittää sille.

Olen aina luullut että tiedän miten koirista on muokkautunut ihmisen paras ystävä. Tai en ole epäillyt että en tietäisi asiaa. Joten kysynkin nyt Sinulta, tiedätkö sinä tarinan siitä miten koira on saanut nykyisen statuksensa ihmisen vieressä?

Se on hyvin looginen tarina joka ei ole mitenkään elämää mullistava, ja kun sen tarinan kuulee niin lulee jo itse tietääneensä sen. Se on oikeastaan aika kaunis esimerkki evoluutiosta.

Tämän tarinan olen kuullut sarjasta nimeltä Kosmos. Muutenkin tämä tieteellinen sarja on sellainen mitä lämpimästi voin suositella. Niin kuin tiedätte varmasti niin koirat ovat polveutuneet sudesta. Ihminen ja susi olivat pitkään vihollisia ja näiden kahden eri rotujen kohtaaminen jäikin useasti toisen viimeiseksi.

Ihmiset istuivat iltaisin nuotion äärellä ja söivät. Kun he olivat koluneet surimman osan lihasta he heittivät jämät vain johonkin sivulle. Ja tästä ihmisen ja koiran suhde sai alkunsa. Sudet ja ihmiset olivat tosiaan toistensa vihollisia, kunnes muutamat hassut sudet päättivätkin olla hyökkäämättä ihmisen kimppuun ja vaivihkaa, kaikessa hiljaisuudessa ja nuotion antaman valon ulottautumissa, koluta loput lihat sivulle heitetystä luista. Susien ulkonäkö rupesi pikku hiljaa, monien sukupolvien ajan, muuttumaan ihmisen silmään vähemmän uhkaavammaksi ja ajan saatossa he myös tulivat esiin pimeydestä. Ihminen heitti tarkoituksella ruokaa sivuun "susille" ja sudet sekä ihmiset ymmärsivät että he voisivat hyötyä toisistaan. Hyvin pitkän ajanjakson jälkeen sudesta oli polveutunut uusi rotu/laji - koira. Ja sen jälkeen me ihmiset olemmekin onnistuneet pilaamaan sen lajin liikajalostamisella. Nå, eri asia se! Mutta joka tapauksessa - eikö olekkin looginen tarina ihmisen ja koiran ystävyyden kehityksestä? Itse en ainakaan usko tietäneeni että kehitys sudesta koiraan tapahtui tällä tavalla, toisaalta en ole varma, tämä kuulostaa samalla niin tutulta. Hah. Jos et tiennyt, niin nytpä tiedät, ja otappa tehtäväksesi katsoa Kosmosta!

Meidän karvavauvat ovat molemmat vahinkopentueesta. Zachissä on kuusi eri rotua ja Eddyssä luultavasti neljä. Vaikka koiran koulutus on todella tärkeetä ja koiran heikkoudet ovat suurimmaksi osaksi kiinni hihnan kaksijalkaisesta, niin kyllä koiran rodulla ja persoonallisuudella on väliä. Meidän koirista huomaa selkeästi mitkä koirarodut dominoi ja muutenkin näillä kahdella on aivan erilaiset persoonallisuudet. Tässä on 2016 vuonna kirjoitettu esittely Zachista ja tässä Eddystä. Hyvin nuo tekstit pitäävät paikkansa vieläkin! Zachin ihramakkaroita lukuunottamatta, ne on selätetty!

Haluaisin sanoa että olemme kouluttaneet molemmat samalla tavalla, mutta se ei täysin pidä paikkansa. Marko oli armeijassa kun hankimme Zachin, ja minä hukuttauduin niin innokkaasti Zachin koulutukseen että hän on kyllä saanut 500 % panoksen. Ikävöin Markoa ja Zach oli meidän ensimäinen huolehdittava, joten kai se oli luonnollista että siinä panosti ihan kunnolla kaikkiin yksityiskohtiin. Ikävä unohtui ja pieni pörröpallero sai ansaitsemansa huomion.

Eddy sen sijaan oli meidän kolmas koiramme. Toki meidän koulutksen kulmakivet ja pohja oli aivan samanlainen Eddyn kanssa kuin Zachinkin kanssa. Meidän koulutusajatus on luoda tukeva luottamussuhde koiraan (siitä olenkin kirjoittanut joskus miten itse koen sen suhteen muokkaantuvan ja kehittyvän). Mutta kun on jo ennestään koira perheessä niin tämäkin koira kouluttaa omalla tavallaan sitä uutta tulokasta. Myöskin meidän elämäntilanne oli erilainen Eddyn varhaisvuosien ajan kun Zachin kanssa. En sano että Eddy olisi millään tavalla saanut "huonon" koulutksen, eiei, hän on aivan mahtava kaveri, mutta jos olisimme pystyneet antamaan 500% panoksen myös Eddyyn niin hänestä olisi tullut... Chase! (Joo... Paw Patrol (ryhmä hau) on tuttu minullekkin).

Jos koiramme tekee jotakin epätoivottua niin saan koirat antautumaan ja heittäytymään selälleen pelkällä katsekontaktilla ja hiljaisella murinalla (joo, murisen oikeasti). Minun ei tarvitse fyysisesti koskea heihin lainkaan, minun ei tarvitse olla lähelläkään heitä, kunhan he vain näkevät minut niin pelkkä katse ja pieni murina riittää, joskus jopa pelkän tietoisen kehonkielen muuttaminen saa saman effektin. En luule olevani mikään Cesar Millan, halusin kuitenkin kertoa että koiran saa kuuntelemaan ja tottelemaan ilman kovia otteita tai kuritusta. Me emme ikinä ole millään tavalla vahingoittaneet tai koskeneet kovakouraisesti meidän koiriin. Mutta valitettavasti sitä näkee aivan liian usein. Kun seuraa koiranulkoiluttajia niin aivan liian useasti näkee että omistaja napauttaa remillä koiran kylkeen, lyö koiraa remmillä, repii ja kiskoo remmistä, kädellä läimäyttää koiraa, ottaa kovakouraisesti kiinni kuonosta, huutaa kovaa koiralle tms. Ei varmaan tarvii edes muistuttaa että koiralla on aika paljon parempi kuulo kuin ihmisellä.

Toki on niitä omistajia jotka ovat hankkineet koiran jonkin jatkeeksi tai muuten vaan ovat hankkineet tämän olennon jota he ovat päättäneet inhota. Mutta en jaksa uskoa että jokaikinen joka käyttäytyy näin koiraansa kohden vihaisi häntä... luulen että monet jotka käyttäytyvät jotenkin kovakouraisesti koiraansa kohti rakastavat sitä kuitenkin. He eivät välttämättä vain tiedosta että heidän käytöksensä ei missään määrin edistä luottamussuhdettaan koiraansa ja on kertakaikkiaan väärin. Jos joku vaikkapa lyö koiraa remillä, niin kunhan se henkilö tiedostaa tekonsa, niin en usko että kukaan järkevä ihminen pystyy oikeuttamaan sitä tekoa. Eihän? Miksi tekisi niin? Jotta se kuuntelisi ja oppisi tavoillekkö? Toki pelollakin saa koiran kuuntelemaan, en väitä vastaan, mutta silloin pitää vain katsoa itseään peliin ja miettiä miksi alunperin on hankkinut koiran.

Tiedän että tämä teksti nyt vähän suistui raiteltaan ja tuli vähän jopa ahdistavaksi. Pahoittelen sitä, ehkä tulit juuri lukemaan tätä blogia koska ajattelit että tällä kirjoittelee se yksi iloinen typsykkä ja hän kirjoittelee vain siitä ihanasta lapsiarjesta ja miten kaikki on yhtä satua.

Rakastan lapsiani, mutta niin rakastan myös koiriani. Siksi tämä aihe tuokin tulta sormieni alle!

Mutta hej, pidetään kaikki hyvää huolta meidän karvaturreista ja annetan niille takaisin sitä rakkautta ja iloa mitä he tuovat meille.

Ja ps. vaikka rakastankin Eddyä ja sitä että hän iloitse kun tulemme kotiin, niin hän voisi näyttää sen ilon jollain muulla tavalla kun hännän heilutuksella :D Se on aivan hirveä piiska hänen häntänsä! Kun se osuu silmään niin olet puolisokea hetken, Adriankin tipahtanut pyllylleen monesti kun häntä osuu häneen, puhumattakaan meidän yhden asunnon ovesta joka sai kärsiä tästä piiskasta. Oveen tuli lovi hänen hännästä! Meillä on oma koodi hänen hännälle jos lapset ovat nukkumassa ja Marko tulee kotiin töistä sen jälkeen. Jos laitan viestin HH Markolle hän tietää tasan mikä on homman nimi - eli Häntä Haltuun.

-Matilda