RV 40 ja ylimääräinen tarkistuskäynti varattuna

Pitkä aika on taas kulunut kirjoittamisesta..

Täällä mennään raskausviikolla 40 (39+3) ja viime viikon neuvolassa sf-mittaa mitatessa huomattiin, että se on keskikäyrältä pompsahtanut yläkäyrille parissa viikossa. Mitta 36+6 oli 34cm kun taas 38+5 oli jo 37cm. Tämä tarkoitti lisätarkistusta tälle viikolle, muistaakseni torstaille. Mikäli neukkutäti näkee aiheelliseksi, laittaa hän lähetteen tarkempiin tutkimuksiin äitiyspolille.

Vatsa onkin tuntunut kasvavan viimeisillä viikoilla ihan hirveästi, mutten kuitenkaan osaa olla huolissani. Raskausdiabetesta ei ole ja käsikopelolla neuvolatäti sanoi vauvan olevan ihan "normaalin" kokoinen, ei siis mikään jättivauva. Sf-mitan kasvun syyksi arveli minun "pituutta", olen hurjat 162cm pitkä ja kun keskivartaloon lyödään 50 senttiä vauvaa niin ei ole ihme jos mitta kasvaa.

Mitäs muuta tänne meille loppumetreillä kuuluu? Vauva on kiinnittynyt ja todella alhaalla. On täällä liuta muita ennustavia merkkejä synnytyksestäkin ilmassa mutta limasimmat yksityiskohdat jätän kyllä kertomatta (taisin ne nyt kuitenkin mainita). Kipeästi on supistanut jo parisen viikkoa, epäsäännöllisesti tosin. Kahtena yönä olen ollut jo soittamassa Paavoa kotiin töistä että nyt se on menoa - no, ei ole ollut. Olo alkaa olemaan kuin rekan alle jääneellä supikoiralla, sen verran kipeä olen jatkuvasti ja nukutuksi ei saa. Lisäksi huomaan vetäytyväni omaan "kuplaan" enemmän ja enemmän, nyt ei jaksa kyllä yhtään mitään ylimääräistä. Haluan vaan olla Paavon ja perheen lähellä.

Kaikesta huolimatta yritän nauttia viimeisistä päivistä mahan kanssa, laskettu aika on 4 päivän päässä ja kohta tämä "lysti" loppuu enkä enää kuljeta vauvaa vatsassa mukana. Tiedostan jo nyt, että jollain tavalla tätä kaikkea tulee kuitenkin ikävä. Vaikka olen ikionnellinen myös siitä, että pian saan oman kroppani takaisin ja voin unohtaa jokapäiväiset kolotukset :)

Kuva eiliseltä, muijat junassa 170917

- Emilia

RV 38 (37+2) ja ajatuksia raskauden loppuvaiheesta

Täällä alkoi perjantaina raskausviikko 38 mikä tarkoittaa sitä, että lapsi on nyt täysiaikainen ja valmis syntymään milloin tahansa. Käytännössähän tämä meinaa sitä, että olen raskaana enää korkeintaan vajaa viisi viikkoa mikäli mini ajatteli yliaikaiseksi mennä.

Ajatukset raskauden loppuvaiheesta ovat tavallaan ristiriitaiset. Olen todellakin kurkkua myöten (kirjaimellisesti, koko ajan oksettaa ja/tai närästää) täynnä raskaana olemista mutta silti tiedän, että raskausvatsaa ja vauvan liikkeitä tulee ikävä kun tämä on ohi. Yritän siis todellakin nauttia viimeisistä hetkistä ennen tämän loppumista.

Nauttimisesta tekee vaikeaksi kaikki nämä loppuajan vaivat. Päivittäin supistelee kipeästi, vessassa saa ravata jatkuvasti ("vatsatautia" kestänyt 1,5 viikkoa), paikat lonksuu ja poksuu kuin vanha Lada konsanaan, selkään ja alapäähän särkee ja jomottaa, käsiä ja jalkoja hieman turvottaa (tämän suhteen olen kyllä päässyt helpolla!), nukuttua ei saa yhtään... Lista on aika pitkä. Mutta uskomattoman ja pitkän matkan olemme minin kanssa tehneet päästääksemme tähän pisteeseen, olen kiitollinen siitä, että pienellä vaikuttaisi kaikki olevan hyvin ja hän on kovaa vauhtia tulossa maailmaan. 

Supistuskivut ovat kuitenkin ns. hyvää kipua sillä se kertoo siitä, että meidän vauva on kohta meidän sylissä. Jokainen särky ja kipu tuo hänet lähemmäksi meitä.

Tiedostan siis sen, että kunhan tästä urakasta selvitään niin ikävä tätä kaikkea tulee. On se kuitenkin ihan uskomatonta ajatella, että minun sisällä kasvaa pieni ihmisenalku ja hän on kulkenut mukanani jo yhdeksän kuukauden ajan! Olin missä vaan niin pieni on ollut mukana monottamassa minua kylkiin ja rakkoon. Vielä jännempää on ajatella, että kohta pääsemme ihan aidosti tutustumaan tähän pieneen ihmiseen - millainen hän on, miltä hän näyttää. Se on hullua kuinka meidät erottaa tällä hetkellä pelkkä kohtu (ja hieman myös läski) mutta pian me jo saamme hänet syliin. ♡

Joten hei minimuija, voisitko nyt ulostautua, äiti olisi ainakin hyvin valmis jo jakautumaan vaikka olet ihana ollut jo masussakin. Äiti ja isä odottaa sinua jo kovasti!

- Emilia

RV 36, neuvolalääkäri ja äitiysloma

Aika hieman päivitellä kuulumisia meidän ministä.

Tänään tosiaan alkoi jo raskausviikko 36! Tätä me Paavon kanssa juhlistettiin käymällä neuvolalääkärillä kurkkaamassa, miten päin meidän vauva tuolla masussa viihtyy. Tiedossa toki oli, että pää alaspäin siellä ollaan (beben hikka tuntuu aika vekkulilta tuolla omassa alapäässä :D) mutta on se silti kiva saada varmistus omille fiiliksille. Ja tosiaan, pää on jo syvällä lantiossa lähtöasemissa, mikä selittää paineen tunteen. Hyvin näyttää meidän pieni jo tietävän miten kohdusta kuuluisi tulla ulos.

Lapsivettä oli normaali määrä, sf-mitta on yläkäyrän tuntumassa, mutta lääkäri ei laittanut lähetettä eteenpäin tarkempiin tutkimuksiin. Vauva näyttäisi olevan hieman keskikokoa suurempi syntyessään. Itse en kovin paljoa näistä arvioista perusta, ei nuo neuvolalääkärit kätilöitä ole eikä täten osaa kyllä katsoa asioita sillä silmällä - sieltä tulee sellainen kuin tulee :)

 

 

 

Tuleva isä on oikeasti iloinen tapaus :)

Äitiysloman ensimmäinen päivä oli myös tänään, olen toki ollut sairaslomalla tähän saakka mutta on tässä päivässä silti jotain erikoista. En nimittäin olisi vuosi sitten uskonut olevani tänään tässä. Muutaman viikon (toivottavasti kahden :D) päästä olen pienen tytön äiti, meistä tulee perhe. Olen niin kiitollinen ja onnellinen kaikesta ettei sanat oikein riitä tätä tunnetta kuvaamaan. ♡

Mieki haluan laittaa "alaston"kuvan koska siskokin!

- Emilia

RV 32

Täällä vaihtui eilen perjantaina raskausviikko 32. Aika tuntuu lentävän siivillä! Jotenkin kuulun nyt näihin, jotka toteavat raskauden menevän todella nopeasti. Eihän se siltä hetkessä tunnu, mutta nyt kun ajattelen niin vastahan oli tammikuu ja saimme tiedon minimuijasta (joka tosin oli työnimeltään Seppo kovin pitkään).

Edelliseen kirjoitukseen viitaten, tiedätte mikä olo meikäläisellä on :) Eli vaivoja löytyy, jotkut päivät ovat parempia kuin toiset. Minin potkut tuntuvat välillä kovin ikäviltä, tilaa kun pienellä ei enää kauheasti ole liikkua. Vauva on nyt noin 37cm pitkä ja painaa keskimäärin 1,5-1,7kg (riippuu vähän, mistä lukee). Meillä on tyttö ultratessa vastannut hieman viikkojaan isompaa joten varmaan lähemmäs 1,7 kg tää voisi olla.

Lapsi on aika pitkälti valmis syntymään, sellainen ruipelo se nyt syntyessään olisi, viimeiset viikot kun lapsi kerää massaa aika mukavasti. Hengittämistä kovasti harjoittelee, hikkaa on havaittavissa ainakin pari kertaa päivässä. Vekkulin tuntuinen tuo hikka, näin äidin näkökulmasta.

Tässä me ollaan menossa neuvolalääkärin vastaanotolle

Kävin eilen tosiaan neuvolalääkärin luona "arvioimassa sairasloman tarvetta". Lääkäri selvensi, että tuntemukset joita minulla on ollut, on ollut ihan supistuksia. En jotenkin osannut ajatella kramppien olevan "aitoja" supistuksia koska eivät ne nyt niiiin kauhealta tuntuneet. Harjoitussupistukset nyt ovat olleet arkipäivää useamman viikon. Kohdunkaula oli hieman lyhentynyt ja paikat pehmenneet, joten nyt pitäisi välttää provosoimasta supistuksia ja levätä. Joten sairaslomalla olen äitiysloman alkuun. Maanantaina menen käymään työpaikalla mutta sitten keskityn olemiseen ja nauttimaan kaksinkeskeisestä ajasta Paavon kanssa - kohta me ei enää olla kaksin :)

Vaikka Paavo ei meidän blogia luekaan, niin haluan erikseen mainita, kuinka upea mies hän on. Hän hoivaa ja huolehtii, antaa rakkautta ja tukea joka päivä. Meillä on pienen huonekin kohta valmiina kun iskä on jaksanut fiksailla. Tuosta miehestä tulee mitä upein ja parhain isä meidän lapselle ja teen kaikkeni, että voisin hänelle antaa edes osan takaisin siitä, mitä hän on minulle raskauden aikana antanut (ja kestänyt :D). Rakastan sinua. 

- Emilia

JA KUKA SANOI, ETTÄ RASKAUSAIKA ON IHANAA??!!

Aina on saanut kuulla, kuinka raskaus on naisen ihaninta aikaa. En kyllä nyt tiedä kuka mielenvikainen tällaista on suustaan päästänyt mutta listataanpa vähän realiteetteja. Tiedän kyllä, että jokaisen raskaus on erilainen ja jollain se varmasti on ihanaa aikaa mutta kerronpa nyt omasta kokemuksesta hieman..

Töihin pitäisi palata maanantaina kolmeksi viikoksi ennen mammalomaa ja neuvolassa tuli puheeksi miten tämä onnistuu. No, ei tule onnistumaan. Minusta ei yksinkertaisesti ole istumaan töissä 8 tuntia päivässä ja vielä olla hyödyksi työpaikalla. Varattiin siis perjantaille neuvolalääkäri, joka "arvioi sairasloman tarpeen". Tässä nyt muutama oire, joista lääkäri voi vapaasti arvioida ja valita haluamansa syyn:

Närästys from hell. Tällaisesta olosta olen kärsinyt viimeksi silloin, kun olen vetänyt hiivaa 4 päivää putkeen.

Levottomat jalat öisin. Nukkumisesta ei tule kertakaikkisesti yhtikäs mitään ja tähän kun yhdistetään kusella juokseminen niin johan loppuu unitunnit kesken.

Puutuvat kädet. Siis forreal, säikähdin eilen hammaslääkärissäkin että puudutus on levinnyt käsiin kun menivät ykskaks tunnottomaksi. Öisin vielä kauheampaa.

Selkä-pakara-jalka-jumi. Tätä kun ei enää voi laskea pelkästään selkäjumiksi vaan täällä prakaa alusta loppuun kaikki.

Supistukset/en enää edes tiedä mitkä epämukavuudet. Tätä en edes jaksa avata enempää. Lepo on ainoa, joka näihin auttaa.

Liitoskivut. En tiedä missä ja milloin, mutta joku on käynyt jemmaamassa sahan mun jalkoväliin. Tuntuu siltä, että jalat repeytyisi irti kun lähtee liikkeelle.

 Että on tämä raskaus niin helvetin seesteistä aikaa, eikö? 

Jotta tämä avautuminen ei nyt ihan negatiivinen olisi niin mainittakoon muutama positiivinen asia tähän loppuun:

- Ei liiemmin turvotusta havaittavissa (vaaka sanoo muuta mutta se on vissiin vaan läskiä ja hieman vauvaa)

- Paavo kehuu kuinka kaunistun päivä päivältä (hänet on vietävä silmälääkäriin)

- Saan olla luvalla läski eikä mahaa tarvitse vetää sisään kireimmissäkään paidoissa

- En ole (ainakaan vielä) pissinyt housuun

Ja viimeisin muttei todellakaan vähäisin:

 Tämä kaikki on meidän vauvan arvoista ♡

- Emilia

Loma pohjoisessa part 1 - Tornio

 Lähdettiin Paavon kanssa pienelle pohjoisen lomalle toissaviikon torstaina. Äiti lähti myös samalla lennolla meidän kanssa mutta lentokentällä tuli pieni hupsistasaatana-hetki: Paavo oli tilannut myös äidille lentolipun mutta äiti ei onnistunut itse checkaamaan itseään lennolle ja ihmetteli miksi ei onnistu. Tässä vaiheessa ajattelin, että eihän se nyt vaan niin pöljä ole, että käyttää jotain vanhaa lippua ja yrittää sen kanssa hoitaa checkauksen. No, voinette arvata kun kentälle päästiin ja aloin lippua katsomaan, että se oli kesäkuun lippu :) Paavon tekemä lippuvaraus ei ollut jostain syystä mennyt läpi ja siinä sitten kiireen vilkkaa P osti äipälle uuden lipun. Mainittakoon tosiaan, että oltiin jo aika reippaasti aikataulussa myöhässä tässä vaiheessa. No, loppu hyvin kaikki hyvin ja viimeisinä ehdittiin koneeseen.

Ensin tie vei Tornioon Sadun hoiviin ja sunnuntaina mentiin isovanhempien mökille Öijärvelle pariksi päiväksi ennen lentoa kotiin tiistaina.

Torstaina oltiin perillä Kemin kentällä jo ennen kahdeksaa aamulla. Lento on onneksi lyhyt ja selvisin ilman pissataukoja (elämän pienet ilot tässä siunatussa tilassa). Turvotuksista en ole luojan kiitos kärsinyt vielä raskauden aikana mutta huomasin koneesta lähtiessä, että jalkoja hieman turvottaa.. Tämä onneksi meni ohi hieromalla ja jalkoja nostamalla.

Mentiin Sadun luokse aamupalalle ja sitten lähdettiin Haaparantaan kaupoille. Ilta vaan oltiin ja maattiin paljussa. Paljunlämmittäjänä toiminut äitini oli hieman liian innokas ja vesi oli alkuun niin kuumaa, että tunsin itseni ravuksi jota valmisteltiin kräftskivaa varten.

Perjantaina päätettiin ajella Luleåån huvin vuoksi. Siellä oli sattumoisin menossa jotkin Luleån Hamnfestivaalit niin paljon oli katselemista. Tähän reissuun saatiin kulutettua koko päivä.

Lauantaina meitä hemmoteltiin Paavon kanssa ihan täysillä. Satu on ammatiltaan parturi-kampaaja ja hänellä onkin omalla pihalla vastaanotto. Tänne parkkeerasin itseni kovin moneksi tunniksi ja Paavolla siistittiin hiukset ja parta, väriä niihin laitettiin myös. Hyvin vimpan päälle oltiin molemmat loppujen lopuksi ;) Niin sanotusti mintissä.

Sunnuntaina heräiltiin taas joskus 11 aikaan kun yöunille meneminen taas venyi valoisuuden vuoksi. Aamupala nassuun ja auringosta nauttimaan ennen lähtöä isovanhempien mökille Oijärvelle. Oijärven reissusta kirjoitan erikseen kun muuten tästä tekstistä tulee niin pitkä.

- Emilia

RV 30 (29+3)

Täällä porskutellaan menemään raskusviikolla 30. Enää 10 viikkoa laskettuun, ihan hullun nopeasti on aika mennyt! Alkuraskaus oli tahmeaa mutta nyt aika lentää siivillä. Raskausappi osaa kertoa, että olen ollut raskaana 206 päivää mikä tosiaan tarkoittaa, että laskettuun on enää 74 päivää. Mutta siis ihan oikeasti, 206 PÄIVÄÄ, ihan järjettömän pitkä aika noin numeroituna, eikö?

Huomaan havahtuvani välillä siihen, että meille on ihan oikeasti tulossa vauva. Yllätyksenähän ei tule se tosiasia, että raskaus päättyy synnytykseen, mutta silti välillä iskee tietoituus siitä, että se vauva on tuotava sieltä synnytyslaitokselta kotiin. Ja se on tullut sitten jäädäkseen. Pesin koneellisen minin vaatteita tässä yksi päivä ja hädissäni huusin Paavolle "Perkele, meille on ihan oikeasti tulossa vauva!!!" Vauva on jotenkin niin paljon konkreettisempi kun tuntee liikkeet ja bailaukset päivittäin ja varsinkin nyt, kun kotia tehdään valmiiksi pienoikaisen saapumista varten.

Niin sekavaa tekstiä tuotan taas mutta ollaan pohjoisessa lomailemassa eikä täällä ajatus kulje ollenkaan. Miten nämä lappalaiset saavat yhtään kesäisin nukuttua ja käytyä töissä?! Aurinko ei laske koskaan ja meillä on rytmit aivan sekaisin.. Huomenna lennetään onneksi takaisin Helsinkiin niin päästään normaalirytmiin taas kiinni, toivottavasti.. Minulla tämä nukkuminen on muutenkin niin katkonaista kun pitää vessassa ravata, kiitos minin :)

Lopuksi kuva perjantailta kun vaihtui viikko 30 (29+0) 

- Emilia

Lomatapola, Alvettula ja kauden päättäjäiset

Me pelataan koko poppoo (minä, Matilda ja meidän äitee) samassa salibandyjoukkueessa. Viime viikonloppuna meillä olikin kauden päätösjuhlat. Meillä oli onni kun yksi joukkueesta pyörittää Lomatapolaa (kotisivu aukeaa nimeä klikkaamalla) ja heillä sattumoisin yksi mökki vapaana. Eikun nokka kohti Alvettulaa ja menoksi!

Matilda ei päässyt töiden takia mukaan, mutta minä ja äiti lähdettiin perjantaina ajelemaan. Helsingistä näytti navi vajaa 1,5h ajomatkaa, tunnissa oltiin tosin perillä (äiti on aina sanonut, että mulla on painava kaasujalka).

Perjantaina vaan istuttiin 7 naisen voimin juomassa kaljaa neljään asti yöllä. Tätä porukkaa kun näkee juttua riittää eikä edes tajua, että väsyttää. Lauantai aloitettiin yhteisellä aamupalalla laiturilla auringonpaisteessa. Muut nautti mimosaa ja minä appelsiinimehua. Oli minullekin tottumuksesta tehty mimosa, ei muuten yhtään harmittanut olla juomatta ;)

Näkymät aamuskahdeksalta, kyllä kelepas

Perinteisiin kuuluu myös meillä LEIKIT ja KISAILU. Nämä kaksi sanaa on pakko kirjoittaa capslockilla, sillä meininki menee välillä aika överiksi 😁 Jokainen on kerran vuorollaan leikkienjohtaja/tuomari, tämän jälkeen ei enää uudestaan halua olla. Pelin henki on sabotaasi ja sääntöjen vääntely ja kääntely niin pitkälle kuin mahdollista - niin tänäkin vuonna.

Vähän osviittaa meiningeistä antaa se, että esimerkiksi minä jouduin kävelemään 30 senttinen puukyrpä mukanani kylillä, Ida puolestaan käveli puolitoista metriä pitkän itseaskarteleman puumiehen kanssa, Melinalla oli tennispalloilla varustettu Tuksu-nukke mukanaan.. Kreisin hauskaa meillä oli!!

Erinäisiä parikisoja oli myös, osallistujat joutuivat muunmuassa syömään raakaa kananmunaa (tämän raakuuden he tosin huomasivat siinä vaiheessa kun heittivät munan maahan kuoriakseen sen, oli aikamoinen näky, kun yrittää kaapia suuhunsa raakaa kananmunaa viltiltä tai kun toinen kisailija heittää raan kananmunan sellaisenaan suuhun ja rouskuttaa sen poskiinsa), tulista chilia suoraan Dubaista (tämän syönti taas näkyi siinä, että seuraavan yön ja aamun vessa oli hyvin varattu :)) ja sardiineja..

Äh, tästä tekstistä tulee todella pitkä jos kirjoitan kaiken hauskan mitä sattui. Mutta päällimmäisenä tunteena on kiitollisuus, kiitollisuus siitä, että minulla on elämässä tällaisia ihmisiä. Kuinka elän tällä kyseisellä viikonlopulla pitkään, naurun määrää ei voi millään mittapuulla mitata. Ja suurkiitos Idalle ja Lomatapolalle, en voi kuin suositella kyseisiä mökkejä vuokrattavaksi - lisäksi emäntä on ihan huippuluokkaa! 

Kannustettiin myös Suomea... Mukana kuvassa muutaman Temptation Island Lomatapola deitit

- Emilia

Nää helvatan äitiryhmät

Niinhän siinä vaan kävi, että mun kirjoitukset tuntuu lähinnä käsittelevän raskautta/äitiyttä tai muuten vaan äiti-ihmisiin liittyviä asioita. Minkäs teet, tämä asia nyt sattumoisin on minun elämässä ainoa edes vähän kiinnostava asia 😃 Ja tämä kirjoitus on sellainen joka on saatava kirjoitettua pois mielestä, niin kovasti alkoi eilen korvien välissä kiehumaan.

Kuulun facebookissa erääseen suureen äitiryhmään. Ryhmän tarkoitus on ymmärtääkseni vaihtaa kokemuksia, jakaa vinkkejä tai muuten vaan antaa tukea toinen toiselle. Ja nimenomaan näin asian pitäisi ymmärtääkseni olla, todellisuus on välillä jotain ihan muuta.

Palataanpa sen verran vielä juurille, että mun mielestä äiti-ihmiset on ihan oma lajikkeensa, joka voisi puolestani kuolla vaikka sukupuuttoon. Nämä on näitä jotka ovat syyttävällä sormella osoittamassa JOKA IKISTÄ joka tekee asiat toisin kuin he omana täydellisinä itsenään tekevät.

Samaan aikaan kuin naiset nousevat barrikaadeille huudellen tasavertaisuuden peräään (ja jotkut siinä ohimiennen vielä mainitsevat kuinka kamalia miehet osaavat sanoineen olla), olemme me naiset toistemme pahimpia vihollisia ja tuomitsijoita. Jotta aitoa muutosta voidaan saada aikaan, pitää meidän naisten (ja äitien) pitää yhtä eikä lytätä toinen toistamme - vain tällä tavalla muutosta voidaan saada aikaan.

Mutta tosiaan, palataakseni tämän kirjoituksen alkuperäiseen ideaan.. Tässä ryhmässä kirjoitti eräs tuleva äiti omista peloistaan ja tuntemuksistaan avoimesti toivoen vertaistukea, häntä huoletti haluaako hän sittenkään tosiaan lasta vaikka suunniteltu olikin (voin kertoa, että samoja ajatuksia kävi täälläkin mielessä vaikka todellisuudessa tiesin vain hormoonien puhuvan) mutta mitä hän saakaan osakseen? Ihan KAMALIA kommentteja siitä, millainen hän on ihmisenä ja äitinä (otetaan nyt huomioon, että ryhmässä on n. 8000 henkilöä, rohkenen epäillä, ettei kovin moni tätä tyttöä oikeasti tunne). Kyllä, aikuiset naiset kirjoittivat seuraavalla tyylillä:

"no jos et ole varma haluatko lapsia, olisit vittu pitänyt jalkas kiinni"

Siis ihan oikeasti, voitteko kuvitella? Ravasin ympäri kämppää kun teki mieli ravistaa jokaista yhtälailla idioottia suustaan päästävää naista oikein kovaa. Mitä helvettiä siellä korvien välissä liikkuu kun kokee oikeudekseen tuollaista sanoa toiselle ihmiselle, vai liikkuuko yhtään mitään. 

Jokainen voi omalla kohdallaan muistella sitä tunteiden vuoristorataa mitä on käynyt läpi raskauden aikana, olisitko omalle kohdallesi toivonut tällaisia kommentteja? Itse kun tosiaan ajattelen tällaisten ryhmien olevan vertaistukea, en lynkkaamista, varten. Hormoonimyrskyt kuuluu raskauteen kyllä, mutta se ei anna kenellekään oikeutta laukoa suustaan mitä sylki suuhun tuo. 

Ugh, olen puhunut.

- Yks todella ärsyyntynyt Emilia  

Tyttö VS Poika

Teksti on kirjoitettu tarkoituksella kärjistäen ja sarkasmia käyttäen, ei vedetä hernepalkoja nenään jooko :)

Ajatuksia siitä, kumman lajin edustaja mahassa kasvaa, on varmasti jokaisella odottajalla. Niin myös minulla.

Siitä asti kun tein positiivisen testin, olin varma, että pallit mun sisällä kasvaa. Pienessä mielessä ei käynyt, että voisi olla tyttö. Ja vaikka tällaista ei saisi ääneen sanoa, en kyllä ymmärrä miksi, niin toivoin myös poikaa. On sanomattakin selvää, että tärkeintä on hulivilin terveys, mutta mielestäni on naurettavaa, ettei odottava äiti saisi ääneen sanoa toivooko poikaa vai tyttöä.

Miksi sitten poika? Eikö naisten "kuuluisi" haluta tyttöjä, pieniä prinsessoja? Minäpä kerron miksi.

Pojalle on olemassa niin paljon makeempia ja tyylikkäämpiä vaatteita (joo, materialisti). Tytöt pitäisi tarjonnan perusteella pukea johonkin saatanan röyhelöihin ja muutenkin niin ällösöpöön etten kestä.

Sininen on kivempi väri kuin vaaleanpunainen. Ja kyllä,  mun mielestä on olemassa tyttö- ja poikavärejä. Eihän noista vastasyntyneistä muuten erota, kumpi se on - kaikki ne on saman näköisiä.

Muiden ihmisten reaktio siihen, jos taapero satuttaa itsensä. Jos kyseessä on poika, tälle sanotaan vaan "ylös siitä", mutta jos tyttö kaatuu sitä ollaan heti paapomassa "ei kai sattunut". Itse en aio tyttöä tällä tavalla kyllä paapoa, mutta muiden ihmisten reaktiolle en mitään voi. Tyttöjen ajatellaan särkyvän helpommin kuin pojat.

Tyttö- ja poikalelut... Tällaisiakin on, mutta itse kakarana leikin sekä barbeilla että prätkähiiren hahmoilla. Olin huikea Prätkähiiret ja Turtles fani. Meiltä tulee löytymään autoja ja nukkeja.

Jos sitten kelataan aikaa eteenpäin ja mietitään teini-ikää ja ensimmäisiä tyttö-/poikaystäviä. Ajattelen sen niin, että pojasta on helpompi kasvattaa vastuuta kantava nuorimies kuin tytöstä itseään kunnioittava itsevarma naisenalku. Kuinka kasvatuksella voisi varmistaa, tai antaa edes parhaimmat edellytykset sille, ettei toinen satuta itseään (tai ketään toista) pahasti? Tämä aihe on sellainen mihin palaan myöhemmin ja avaan ajatuksia hieman lisää.

Listaa voisi jatkaa pitkällekin mutta jätän tämän nyt tähän.

Ja sitten suuri kysymys, kumpi meille olisi näillä näkymin tulossa? No tyttöä ne lupaili enkä voisi olla onnellisempi ♡

Rakenneultra meillä on 12.5. ja katsotaan pitääkö Femedan Brunon antama tyttölupaus vielä kutinsa. P on alusta asti ollut sitä mieltä, että tyttö sieltä tulee, minä kun olen ollut pojasta varma. Tosin sanoin jo Paavolle, etten usko "häviööni" tässä asiassa kun vasta sitten, kun Sepeli syntyy. Tosin pystyn jo näkemään kuinka P saa yhden tytön lisää hemmoteltavaksi <3

Ja päivän kuva RV 19 (18+0)

 

- Emilia

Emilian ihana (kamala) alkuraskaus

Kirjoitan tätä postausta ollessani Rv 9 (8+0) joten yritän ajatella, miltä minusta tuntuu muutamien viikkojen päästä ja kirjoittaa sen mukaan. Ainakin toivon, että kaikki tuntemukset olisivat tasaantuneet 😀😅

Jos kysyit minulta alkuraskauden aikana "miltä nyt tuntuu" niin vastasin poikkeuksetta "tää on ihan perseestä".

Vaikka olen onnellinen kasvavasta vaavista, oli alku jotain kamalaa. Monella sivustolla luki, että alkuraskauden oireita ovat muun muassa: pahoinvointi, ummetus, pissataa useammin, kipeät rinnat, väsymys... Sain tuosta litaniasta viisi viidestä. Lisäksi se jäätävä turvotus mikä oli, siis ihan uskomatonta. Jouduin siirtymään äitiysfarkkuihin jo rv 8 turvonneen vatsan takia (tätä ennen käytin pelkästään sukkahousuja ja hameita, sukkahousut eivät vaan pysyneet ylhäällä enää)!

Minusta tuli myös ihan vainukoira. Haistoin mitä vaan, jos P oli käynyt veljellänsä ja juonut puoli kaljaa, haistoin sen ennen kuin ehdin istua autoon. Töissä meinasin oksentaa kun kävelin ruokaloiden ohi.

Minun mielialavaihtelut eivät myöskään olleet (ole edelleen :)) mikään leikin asia. Meilialat heitti rakkaudesta vihaan minuutin sisällä, sitten itkettiin ja sitten taas vitutti. Pnäistä eniten kärsi, hienosti ne kestikin, vaikka sääliksi sitä käy. Toisaalta, hän on osasyyllinen tähän kaikkeen joten kärsiköön.

Alkuraskaudessa (ennen varhaisultraa varsinkaan) en kokenut sitä paljon puhuttua "vauvakuplaa" ja onnellisuutta tilanteesta. En tiedä johtuuko se pessimististä sisälläni vai mistä, mutten osannut oikein kuvitella lapsen kasvavan sisälläni ennen kuin näin pienen sydämen lyövän. En kyllä sitä heti silloinkaan sisäistänyt. Olin jotenkin varautunut siihen, ettei sieltä sydänääniä löydykään, että tuulimuna olisi kyseessä. No, kuulettehan te, pessimisti täällä hei. Onneksi kaikki oli kuitenkin hyvin ja Seppo-Sebastian (työnimi, puhekielessä pelkkä Seppo) sieltä löytyi. ♡

Yötyöt...

Minä en itse koskaan pystyisi tekemään yötöitä, arvostan unta aivan liikaa.

Nyt on kuitenkin päässyt käymään niin, että vaikken itse joudu heräämään keskellä yötä töihin, herään jonkun toisen herätyskelloon (Paavo perkele :)). En ole eläissäni tavannut ihmistä, joka voi olla yhtä välinpitämätön herätyskellon soidessa. Herään itse aina heti kun kello soi ja kun tuo mieheke torkuttaa noin 7 kertaa, tarkoittaa tämä sitä, että "valvon" kesken yöunien noin tunnin.

Viime yön keskustelu meni jotenkin näin:

E: Sun kello on soinut vaikka kuinka pitkään, nouse ylös!
P: *epämääräistä murinaa*
E: Nyt ihan oikeesti, mä en jaksa kuunnella tota enää! (tässä vaiheessa desibelit nousi jo aika pajon)
P: *lisää epämääräistä mutinaa*
E: Nyt jos et vittu nouse, mä tungen ton puhelimen sun kurkkuun!!! Painu helvettiin siitä.

Tämä on nyt johtanut siihen, että kun oma kello soi viiden tai kuuden välillä, herään kyllä pirteänä mutta lounaan jälkeen olisin valmis nukkumaan :D Toissailtana makasin sohvalla ja ajattelin että voisi mennä nukkumaan, pimeetä on ja väsyttää perkeleesti, mutta kun katson kelloa huomaan kauhukseni että se näyttää 18:30..

Kysymys kuuluukin, pitäisikö tässä alkaa nukkumaan korvatulpat korvissa? Heräänkö sitten enää omaan kelloon? Pistänkö herran vierashuoneeseen nukkumaan kun on työvuorot?

Vaikka nämä kaikki ärsyttävätkin yön pimeydessä suunnattomasti, on silti maailman ihanin tunne kun hän kiireessä kuitenkin tulee hetkeksi halailemaan ja pussailemaan ennen kuin singahtaa ovesta ulos (aina myöhässä). Joka yö kertoo rakastavansa. Ei nämä yötyöt sittenkään ehkä haittaa. ♡

- Emilia

Mitä tästäkin tulee

Hei vaan, pitkästä aikaa..

Niin kuin olette varmastikin huomanneet, omat tekstini ovat loistaneet poissaolollaan. Nyt sain kuitenkin syyn jotain kirjoittaa, sillä kävin äsken polttamassa viimeisen tupakkani. Olen tätä lopettamista miettinyt moneen otteeseen, olinkin vuosi sitten hetken (haha, viikon) polttamatta, mutta tajusin silloin, etten vielä halunnut röökaamista lopettaakaan ja aloitin homman uudestaan.

Tarkoituksena oli uuden vuoden jälkeen lopettaa (ei mitään Uusi Vuosi - Uusi Minä bullshittiä, vaan siksi, että olisin saanut sauhutella pidempään...) mutta kun lähdin töihin tänään ja jäljellä oli 3 röökiä, päätin olla ostamatta uutta askia matkalla töihin.

Viime viikkoina olen asiaa enemmän miettinyt ja myös huudellut esimerkiksi töissä kovaan ääneen ja tällä kertaa aion onnistua. Ei ole vaihtoehtoja :) Mitään nikotiinivalmisteita en tule käyttämään, siirtäisin riippuvuuden toisesta toiseen.. Kertalaakista ilman mitään taitaa minun kohdalla toimia parhaiten. Mitä viime kerrasta muistan, niin pari-kolme päivää tuntu raskaalta mutta sitten se jo helpottaa.

Seuraavat tänkapå:t ovatkin sitten ne, että mitä käsilläni teen tästä eteenpäin? MITEN olen syömättä kaikkea mitä eteen sattuu?

Otan vastaan kaikki tsemppausviestit ja niksit mitä keksitte!😁

Kuva: google

- Emilia

Kommelluksia Emilian elämästä part 5

- Olin töissä Finlandia talolla nuoruudessani lämpiötyöntekijänä. Työ sisälsi siis kakkupalojen, kahvin, viinin ja/tai skumpan esillepanoa nautittavaksi kun näytöksessä oli väliaika. Väliaika oli jo alkanut ja ihmisiä oli ihan mieletön määrä kun yritän salin puolelta toiselle kärryllä viedä skumppaa ja laseja.. Tässä kaiken härdellin ja ihmisten keskellä yritän pujotella sellasen hervottoman kärryn kanssa ja osun pylvääseen. Huudahdan vaistomaisesti kovaan ääneen "Voi vittu!!" kunnes tajuan, että ihmiset hiljenivät ja katseet suuntautuivat minuun. Teki mieli vajota maan alle mutta hymyilin vaan nätisti.

- Kesällä oli jäänyt pyörät kylille kun taksilla oli kotimatka taittunut. Näitä ei tietenkään jaksanut fillaroida kotiin vaan ne piti hakea autolla ja sellaisella ihme härvelillä joka pistetään auton peräkoukkuun kiinni ja johon fillarit sitten nätisti ripustetaan. Ensinnäkin sen härvelin kiinni saaminen peräkoukkuun saatiin kulutettua vartti keskustelun kuulostaessa tältä:

- Pitäisikö se takakontti pistää kiinni ennenkuin tuon kiinnittää?
- No ei tarvii, kyllä se menee.

Voinette arvata, menikö kiinni. Joten eikun koko homma alusta uusiksi takakontin ollessa kiinni. Päästiin sitten hakemaan pyörät ja voitiin todeta, että kiinnitysnauhat ovat takakontissa. Takakonttia ei saa tietenkään auki, kun siinä on se härveli tukkeena. Ainoa tie konttiin on takapenkin kautta. Tarkemmin sanoen, penkit pitää laskea. Tehokkaana tyttönä sanoin hoitavani tämän. Ongelma oli vaan siinä, että kivuttuani takapenkille en tiennyt mistä ne saa auki. "No paina siitä vivusta!" kuului ohjeistus. Painoin ja voi jösses, penkki lähti minun alta ja ykskaks olin taitettuna penkin välissä jalan sojottaessa ovesta ulos. En pystynyt liikkumaan ollenkaan ja en saanut naurultani edes pyydettyä apua. Rävistelin siinä tovin kuin kala kuivalla maalla mutta lopulta pääsin irti.

Hauskinta tässä on varmaan se, että kaksi herrasmiestä seurasivat tätä episodia koko tapahtumaketjun ajan, eivätkä kyllä pystyneet pitämään pokkaansa :)

- Emilia

Kommelluksia Emilian elämästä part 3

Ja jatketaanpa näiden parissa.. Yllättävän terapeuttista päästä kirjoittamaan näistä :)

Yleiset kulkuvälineet ja syksy ei minun kohdalla toimi sitten millään. Ei syksyssä muuten mitään vikaa, mutta se tuuli.

En tiedä montako Marilynia olen tehnyt pitkin kyliä kun tuuli on napannut hameen mukanaan, eikä siinä mitään, mutta jos sukkahousut on jättänyt kotiin niin näky ei ole kovin mairitteleva.

Kauhein tapaus oli varmasti kun hirveä jono päiväkotilapsia oli minua ohittamassa ja minulta lähti hame lentoon. Tämä oli sitä aikaa kun minulla oli teippipidennykset ja kun tarpeeksi tuuli, nappasin hiuksista kiinni ettei teipit näy kaikille. Ja kun nämä reppana päiväkotilaiset minun ohi menevät ja olen jo pylly paljaana jouduin tekemään päätöksen, suojaanko hanuria vai hiuksia enkä osannut päättää. Heiluin vaan ihan päättömästi. Onneksi minun ratikka tuli ja pääsin tilannetta pakoon.

Ratikoista puheen ollen.. Onko teille käynyt useasti niin, että olisitte menossa keskiovesta ulos, mutta päätättekin lähteä viimeisestä ovesta ja käännytte vauhdikkaasti ja JOKU on sinun väylälle laittanut tolpan? Minulle on. Se on myös aika kiva tilanne kun ratikka on täynnä ja oma naama kolahtaa metalliseen tolppaan.

Ja kun me nyt tolppiin päästiin niin kuinka moni on kävellyt lyhtypylvästä päin? Minäpä olen, useammin kuin kerran. Kerran olin koiran kanssa ulkona ja kattelin taaksepäin kun koira jotain jäi nuuhkimaan ja samalla hivuutin itseäni eteenpäin, käännyin ympäri ja pam. Siihen oli ilmestynyt lyhtypylväs kuin tyhjästä.

On suorasanainen ihme, ettei minulla ole nenä kertaakaan murtunut :)

- Emilia

Kohti uusia haasteita

Aloitin työt OP:lla lähes viisi vuotta sitten. Tähän viiteen vuoteen on mahtunut 3 eri konttoria, viimeisessä konttorissa olen työskennellyt kolmen vuoden ajan. Pidemmän aikaa on tuntunut siltä, että kaipaan muutosta, haluan oppia ja tehdä jotain uutta. Te varmasti tunnistatte tunteen kun ei ole mitään uutta opittavaa nykyisissä tehtävissä ja homma alkaa maistumaan puulta?

Nyt onkin tullut aika siirtyä eteenpäin kohti uusia haasteita. Ensi viikolla aloitan nimittäin Vallilassa hommat ja konttorielämä jää taakse. Olen niin innoissani ettei sanoja oikein tahdo löytyä. Tämä on juuri sitä mitä tällä hetkellä kaipaan, pääsen kehittämään itseäni ja kasvattamaan omaa osaamista.

Vaikka olenkin iloinen niin haikein mielin jätän nykyiset työkaverit. Kaikkihan aina kehuvat, kuinka hieno työyhteisö kullakin on, mutta voin vilpittömästi sanoa, ettei huikeempaa jengiä löydy kuin mikä meillä on. Kaikki ovat ystävällisiä toisilleen, kavereita autetaan, nauretaan yhdessä, tehdään reissuja.. Listasta voisi tehdä todella pitkän. Lisäksi olen saanut monta elinikäistä ystävää tämän taipaleen aikana - se vasta on hienoa.

Jottei tämä ihan itkeskelyksi mene niin lopettelen tähän, perjantaina vietetään sitten läksiäisiä :)

Tämä jää taakse...

... Ja tänne matka jatkuu

- Emilia

Kommelluksia Emilian elämästä part 2

Se tunne, kun Facebook muistuttaa kuinka voi kämmäillä päivälleen vuosien varrella:

Hauskaa lauantaita kaikille!

- Emilia

Everyday conversations

Pankkikortit eivät toimineet ja tuskailtiin, miten saadaan ostettua lounaat töihin kun ei juuri kenelläkään ole käteistä.

Minä: Mulla ei ole kuin 5€, eihän sillä mitään saa.

Työkaveri: Mulla on 25€, voin ostaa vaikka mitä.

Minä: Mutta jos me yhdistettäisiin nuo niin meillä molemmilla olisi 15€.

Mun mielestä mä tekisin ihan mielettömän uran talousrikollisena (Ja Fobba, en ole aloittamassa rikollista uraa, no worries)

- Emilia

Hanko Pride 2016

Hei vaan,

niin kuin otsikko antaa ymmärtää, olin viime viikonlopun Hangossa viettämässä ensimmäistä kertaa järjestettyä Hanko Pridea. Viikonloppu oli varmasti parhain koko kesänä, ainakin menee suoraan top kolmoseen. Sää suosi ja viikonloppu oli järjestetty täyteen mukavaa ohjelmaa.

Vaikken itse vähemmistöön kuulukaan, niin pride ja tasa-arvo on minulle sydämen asia. Minusta on ihan järjetöntä, että vielä vuonna 2016 väännetään siitä, onko kaikkien rakkaus hyväksyttävää. Heteroparit voivat mennä keskenään naimisiin tuntematta toisiaan kameroiden kuvatessa (viittaan tässä Ensitreffit alttarilla - konseptiin) mutta samaa sukupuolta olevat parit saavat rekisteröidyn parisuhteen. Anteeksi nyt vaan, koirat rekisteröidään ja sirutetaan, ihmisiä ei. No, onneksi tähän sanahirviöön saadaan muutos. Ja tämäkin on kiitosta kaikille niille, jotka päivittäin tekevät töitä tämän asian eteen <3

Nyt lipsahdin vähän muille raiteille, mutta sainpa tuonkin asian sanottua. Takaisin viikonloppuun.

Perjantaina lähdin aikaisemmin töistä ja auto suunnattiin kohti Hankoa. Perillä oli tarkoitus "ihan vaan äkkiä" kokeilla hiusliitua hiuksiin, jotta saisin aikaiseksi My Little Pony - tukan. Tää proggis ei mennyt putkeen sitteen millään tavalla.

Perjantaina lähdettiin sitten moikkaamaan kavereita jotka oli vuokrannut asunnon Hangon keskustasta. Istuttiin siinä iltaa ja parannettiin maailmaa kunnes mentiin Casinolle joraamaan. Yösaunomisen kautta nukkumaan pari tuntia ja lauantai voitiin potkasta käyntiin.

Lauantaina oli ohjelmassa kulkue ja rantabileet Plagenilla. Mentiin aamusta ensin Casinon puistoon nauttimaan auringosta, Tanjalla kun oli mukana ilmasohva joten ei tarvitsisi edes nurtsilla istua. No, unelmaksi jäi. Sen ilmasohvan täyttäminen on huomattavasti vaikeampaa kuin mitä mainokset antavat ymmärtää :) Sen kanssa juostiin pitkin poikin kyliä mutta ei hommasta tullut mitään. 

Näin hyvin siinä kävi taisteluista huolematta :)

Kun kulkue ohitti Casinon liityttiin seuraan ja mentiin rantabileisiin. Sää oli tosiaan kuin morsian ja lämmin oli. Lavalle nousi muun muassa Hangon kaupunginjohtaja joka julisti kuinka Hanko haluaa olla tasa-arvon ja rakkauden kaupunki. Sai aikaan raikuvat aploodit :) Lavalle nousi myös tanssijat vetämään koko pridekansalle tanssitunnin. Oli myös paras asu-kisa ja toinen toistaan upeampi praideilija sinne nousi, fiilis oli aivan katossa. Sitten läväytettiin vaahdot rannalle ja vaahtobileet sai alkaa. 

Illalla mentiin HSF:än kattoterassille jossa upealla Miss Divetillä oli keikka myöhemmin. Meillä tuli ystävän kanssa tässä välissä nälkä ja lähdettiin hakemaan snägäriä joka olisi auki. Snägäriä ei löydetty, mutta päädyttiin Stefan's steakhouseen sisäfilepivhille, ei yhtään huono vaihtoehto sekään ;) Divetin keikan jälkeen alkoi jo väsyttämään sen verran, että heitin pyyhkeen kehään ja nukkumaan.

Sunnuntaina oli Kalkkunan Drag-Bingon vuoro Plagenilla taas. Tällöin itse ihan vesilinjalla mutta fiilis oli niin hyvä, ettei siinä itse mitään virkistävää tarvinnutkaan. Kalkkuna on niin mahtava bingoemäntä että nauraa sai kippurassa.

Pitkä teksi tässä tuli mutta oli tosiaan niin huikea viikonloppu ettei tätä halua typistää muutamaan riviin. Kiitos kaikille osallisille jotka teitte mun viikonlopusta huikean! <3 Ja pahoittelut kaikista kirjoitusvirheistä, en jaksa lukaista tekstiä läpi ja korjata.... 

- Emilia

Oijärven reissu

Hei,

aiemmin kirjottelinkin, että pohjoiseen eksyin. Sieltä olen kylläkin jo viikko sitten kotiutunut, mutta tämä kirjoittelu aina vaan jää..

Lähdettiin äipän kanssa ajelemaan viikko sitten sunnuntaina kohti isovanhempien mökkiä. Matkaa sinne sai tosiaan tehdä vajaa 8 tuntia, ei mitään gutaa.

Sunnuntaina ei oikein mitään erikoista tehty, kunhan asetuttiin taloksi ja mentiin nukkumaan. Maanantaina herättiinkin sitten pirteänä uuteen päivään juomaan aamukahveja. Aamukahvin juonnissa noin niinkuin keskellä ei mitään on sitä jotakin, kahvi maistuu niin paljon paremmalta vaikka se sitä samaa Juhlamokkaa olisikin.

Tästä päätimme sitten siirtyä järveen kokeilemaan ukin ostamaa vesiskootteria. Yritykseksi jäi. Härveli ei suostunut meidän käsittelyssä lähtemään käyntiin vaikka "lähinaapurikin" (lähinaapurilla tuolla tarkoitetaan kaveria, joka asuu 50 kilometrin säteellä ;)) kävi kokeilemassa. Todettiin, tai muut totesivat, että tulpan vaihto riittäisi ja päästään sitten tiistaina ajelemaan.

Tiistaina oli vuorossa hieman sukulointia ja reissu Haaparantaan. Käytiin ukin siskon luona ja on kyllä pakko hehkuttaa tuota rautarouvaa, 94-vuotias ja asuu yksin kotona todella isossa kartanossa. Siellä on aikoinaan ollut isot porolaumat hoidettavana ja vanhat navetat yms löytyy vieläkin.

Siitä jatkettiin ukin veljen luokse ja Marttilan maitotilalle. En oikein arvovieras kokenut olevani, sillä Halosen Tarja on myös kyseisellä tilalla vieraillut :) Lehmiä en tällä erää käynyt katsomassa, mutta heidät haistoi kyllä.. Tai heidän tuotokset siellä tuoksui.

Päästiin Haaparantaan ja sieltä kun palattiin mökille oli tarkoitus taas lähteä vesiskootterilla järvelle. Meidän oli äidin kanssa tarkoitus mennä kyytiin molemmat, mutta auta armias kun koko vekotin keikkui pahemmin kuin Viking Amorella syysmyrskyssä, siitä ei vaan tullut yhtään mitään ja nauru raikas kun ei meinattu päästä siitä kyydistä poies. Loppu hyvin, kaikki hyvin, äiti saatiin yksin vesille skootterin kanssa.

Keskiviikkona lähdettiin ajelemaan kotiin. Mutta pakko mainita kuinka ihanaa oli vaan olla ja ihastella yötöntä yötä, aurinko ei missään vaiheessa laskenut ja taivas oli todella kaunis.

Nätti-Jussin tarinat olivat minulle uusi tuttavuus, AIVAN HUIKEITA :) Kuvassa näkyy myös hieman Annikin tilaa. 

- Emilia