1 år / 1 v.

Tänka sig! Det är redan ett år sedan vårt lilla hjärta kom till denna värld. Jag vet att dethär uttrycket är slitet, men "voi va tiden går fort".

Minns som igår känslan då barnvattnet började sipra, resorna till sjukhuset, samtalet till min mamma och syster att nu är vi påväg in, väntan på att gå in i förlossningssalen, den 22 timmar långa förlossningen och längtan att äntligen få träffa vårt mirakel.

Idag har varit en speciell dag. Vårt barn har nått en etapp i sitt liv. Jag är lycklig och känner mej superstolt. För jag menar, han är ju det enda barnet i världen som fyllt 1 år. Jag vet inte varifrån den känslan kommer, men en stolt mamma sitter här och skriver. Fastän jag är fylld av stolthet och lycka, så vill mitt hjärta släppa en liten tår ändå... det är ju mitt lilla gulle som växer upp. 

Man börjar inse att han kommer inte förevigt vara liten. Alla dessa 365 dagar som gått har jag njutit av så mycket det går. Tagit vara på alla gemensamma stunder, en massa bilder finns dokumenterat, vi har skrattat, busat, härjat, kramats, gråtit och återigen skrattat. Tiden som gått får man aldrig tillbaka, du kan inte leva om situationer då han sa "mamma" för första gången, började kukkuu leken av eget initiativ eller började paija och pussa hundarna istället för att banka på dom.

 Men jo, jag vet, allt dehär finns ju som minnen. Man kan alltid stänga ögonen och komma ihåg. Plus att mina fem A4:ror med datum hjälper säkert till. Allt från att visa tungan för första gången till att ta sina första steg utan stöd. 

Just var han ju en 2 veckor gammal beibis som bara åt, sov och kakka. Nu har han eld i reven så det understa ruttnar. Fast jag skulle förevigt villa ha haft honom som den 2 veckor gamla lillklimppen vill jag samtidigt redan veta hurdan man det växer av honom. Hur ser han ut, hurdan röst har han, hurdana värderingar och tankar rullar på i huvudet osv. Jag har lite mixed feelings som ni säkert ser... men om jag nu sku vänta på att han börjar dagiset, springa, tala och sjunga först, så tror jag det är en bra start.

Men ja, man kan väl inte annat än tacka universium för att vårt liv har fått en sån rikedom som denhär killen. Kärleken man har för sitt eget barn är obeskrivlig. Jag tror varje mamma, och varje förälder, kan nicka när jag säger att man kan inte förstå hur stark kärlek man kan känna innan man har ett eget barn. 

Jag visste innan vi fick vår son att den största kärleken är mellan ett barn och förälder. Trodde jag kunde tänka mej hur enormt starkt bond det är, men där hade jag fel. Hur jag än så värmen, glädjen och kärleken framför mej så kasta den mej på baken ändå. Och några kullerbyttor därpå. Jag hade ingen aning.

Nu har jag.

Ett fantastisk härligt år bakom, hoppeligen flera hundratusen framför!

Grattis vår lilla busunge <3

-Matilda

Siitä on jo vuosi kun meidän rakas poika syntyi tähän maailmaan. Tiedän että tämä sanonta on kulunut, mutta "meneepä aika nopeasti".

Muistan kun eilisen sen tunteen kun lapsivesi rupesi tihkumaan, matkat sairaalaan, puheluni äidilleni ja siskolleni että nyt sitä mennään, odottelu että pääsee synnytyssaliin, sen 22 tuntisen synnytyksen ja kaipuu saada tavata meidän oma pikku ihmeemme.

Tämä päivä on ollut hyvin erikoinen. Meidän poikamme saavutti ensimmäisen etappinsa. Olen onnellinen ja erittäin ylpeä. Koska kuinka moni lapsi tässä maailmassa täyttää elämänsä aikana vuoden. En tiedä mistä se tunne kumpuaa, mutta ylpeä äiti täällä jokatapauksessa kirjoittelee. 

Vaikka olen onnellinen ja ylpeä, niin tunnen myös haikeutta... sehän on minun pikkukulta joka varttuu. Sitä rupeaa ymmärtämään että aika se ei pysähdy, ja hänestäkin tulee aikuinen joskus. 

Nämä 365 päivää ovat olleet elämäni parhaimmat. Olen nauttinut jokaisesta hetkestä, meidän tietokoneelta löytyy tuhansia kuvia, olemme nauraneet, riehuneet, halailleet, itkenyt ja siihen päälle vielä nauranut. Menyttä ei voi elää uudestaan. Ei pääse takaisin siihen tilanteeseen kun lapsi sanoi äiti ensimmäisen kerran, aloitti kukkuu leikin oma-aloitteisesti tai kun hän aloitti koirien paijaamisen ja pussaamisen rummuttelemisen sijaan. 

Ja joo, tiedän että vaikka aika menee koko ajan eteenpäin meille jää muistot. Aina voi sulkea silmänsä ja palata mielessään takaisin kaikkiin näihin hetkiin. Ja muistamisessa minun kokoelma päivämääriä varmasti auttaa. Niitä on aikamoinen liuska. Mukaan mahtuu kaikkea ensimmäisen kerran kielen näyttämisestä ensimmäisiin askeliin ilman tukea.

Äskenhän hän oli kaksi viikkoinen vauva joka söi, nukkui ja kakkasi. Nyt hänellä on tulta persuksissa ja ei pysy paikoillaan sitten millään. Haluaisin että hän ikuisesti pysyy pienenä ja viattomana, mutta samalla en malta odottaa minkälainen mies hänestä kasvaa. Minkä näköinen hänestä tulee, minkälainen ääni hänellä on, minkälaiset arvot ja ajatukset siellä päässä pyörii jne. 

Niin kuin huomaatte niin minulla on hieman ristiriitaiset tuntemukset tässä asiassa. Jos nyt kuitenkin odottelisin kärsivällisesti päiväkodin aloitusta, ensimmäisiä juoksuaskelia, yhteisiä keskusteluja ja lauluhetkiä. Jospa lähdettäisiin siitä...

Mutta, ei kai sitä voi muuta kun kiittää universumia siitä että meidän elämää rikastuttaa maailman ihanin poika. Rakkautta lapsen ja vanhemman välillä ei voi kuvailla. Uskon että jokainen äiti, ja vanhempi, voi nyökkäillä kun sanon että sitä rakkauden määrää ei voi ymmärtää ennen kuin saa oman lapsen.

Ennen kuin saimme lapsen tiesin että kaikista suurin rakkaus on lapsen ja vanhemman välillä. Luulin tietäväni miten voimakas side se voi olla. Olin väärässä. Vaikka kuinka näin sen lämmön, onnen ja rakkauden edessäni se onnistu kuitenkin heittämään minut selälleni. Ja siitä vielä muutaman kierroksen ympäri. Minulla ei ollut aavistustakaan.

Nyt minulla on.

Mahtava vuosi takana, toivottavasti muutama satatuhat edessä!

Onnea 1-vuotiaalle hurjapäälle <3

-Matilda