Tämä on joka vuosi aihe joka tulee esiin vanhempien keskuudessa.
Annatko lapsesi uskoa joulupukkiin / Valehteletko lapsellesi että joulupukki on olemassa?
Itse koen että tämä asia jakautuu aikalailla noin, suurimmalta osin, ei aina.
Me kuulumme niihin hirviöihin jotka valehtelevat ja nauravat lasten kustannuksella koska uskovat vanhaan valkopartaiseen ukkoon. Jep, provosoivasti kirjoitettu - ja tarkoituksella. Ihan huvikseen, meinaan - miksi ei?
En ymmärrä miksi tämä aihe kuohuttaa niin paljon, jokainen tehkööt miten haluaa - meillä uskotaan joulupukkiin toisissa kodeissa ei. Se ei minua haittaa, jokainen saa uskoa miten haluaa, se ei tee kenestäkään parempaa tai huonompaa vanhempaa taikka ihmistä. Toki tulen kohta kirjoittamaan asioita jotka helposti voi kääntää siihen että olen sitä mieltä että se on hirveetä että lapsilta evätään joulupukkiin uskominen. Ei, en arvostele sellaisia jotka päättävät olla kertomatta lapsilleen joulupukin olemassaolosta tai ole sitä mieltä että kaikkien pitäisi leikkiä mukana tässä leikissä. Ei ei. Mutta aion kirjoittaa selkeästi
miksi meillä uskotaan, eli joudun väkisinkin osittain kirjoittamaan niinsanotusti tätä äsken mainittua toista vaihtoehtoa vastaan. Painotan kuitenkin sitä, että henkilökohtaisesti minulla ei ole mitään sitä vastaan vaikka naapurin Terttu ei kertoisi lapsilleen että Joulupukki asuu Korvatunturilla ja tuo lahjat.
Se on valehtelua! Joulupukkia ei ole olemassa.
No itseasiassa valkopartainen herra joka tunnetaan ympäri maailmaa Joulupukkina asuu Lapissa, Korvatunturilla. Hänen nimensä ehkä on Jukka, mutta hänet tunnetaan ja mielletään joulupukiksi. Minä olen Matilda, mutta kukaan ei kutsu minua siksi - olen Maddu. Toki hieman eri asia, mutta pointti pysyy. On olemassa henkilö joka tunnetaan Joulupukkina. Juuri hän ei tuo lahjoja kuusen alle ja ei luultavasti myöskään lennä reellä, mutta hän on olemassa. Eli jos ollaan tarkkoja, niin se ei ole valehtelua sanoa että Joulupukki on olemassa. Maddukin on olemassa.
Toki meillä tullaan puhumaan siitä että se oikea Joulupukki joka asuu Korvatunturilla ei ole välttämättä se joka tulee koputtelemaan meidän oveen, vaan hänellä on apureita - eli isät, äidit, mummot, vaarit, naapurit jne. Valehtelenko?
Lapsen on opittava arvostamaan lahjoja ja niitten tuojaa. Se on epäkunnioittava ja epäkohteliasta olla kiittämättä lahjan antajaa!
Okei.. eli kenen takia näin? Meillä ainakin lapsi arvostaa joululahjaa yhtälailla oli se sitten joulupukilta tai äidiltä. Lapsi kiittää joulupukkia ja on kiitollinen, iloinen ja innoissaan lahjasta. Onko se vanhempien takia ja lahjan antajan takia kun lapsen pitäisi joka joululahjasta kääntyä ja kiittää tämän antajaa? Saako se meidät vanhemmat tuntemaan että olemme kasvattaneet lapsemme hyvin, ja onko kiitoksen tarkoitus tuoda lahjan antajalle hyvän mielen kun kaikki tietää että se oli häneltä?
Lahja on aina lahja ja lapsi on siitä iloinen ja yleisesti ottaen kiitollinen. Syntymäpäivillä ja muissa yhteyksissä lapsi kiittää lahjan antajaa ja tämä saa henkilökohtaisen kiitoksen. Eli tämä asia on sellainen mikä kyllä opitaan ja tehdään muutenkin. Eli lapsen kannalta en näe syytä miksi joululahja ei voisi olla joulupukin/joulupukin apurin tuoma.
Aikuisen näkökulmasta taas koen että meillä ei pitäisi olla tarvetta saada erikseen kiitosta joululahjasta. Lapsen onnesta ja ilosta riittää kiitosta mielestäni. Lahjan tarkoitus on mielestäni se että se
halutaan antaa koska se tuo hyvän mielen jollekin toiselle. Minulle ainakin tulee hyvä mieli siitä kun saa antaa jollekin toiselle jotakin - sehän on parasta kun voi viedä jonkun ovelle pienen nimettömän paketin ja sen saajalla ei ole mitään hajua keneltä se on. Sinä saat hyvän mielen koska tiedät että henkilön päivä varmasti tuli hitusen paremmaksi tästä pienestä eleestä.
(On myös epätodennäköistä että lapsen aikuistuessa hän enään uskoisi joulupukkiin. Joten viimeistään silloin hän ymmärtää mistä aikoinaan lahjat ovat tulleet ja arvostaa näitä tekoja sitten jälkikäteen
Kertoisitko aikuisellle tällaisia tarinoita / eihän sitä aikuisiakin kohdella tällä tavalla (viitaten että lapsille nauretaan kun he uskovat joulupukkiin tai vaikka siihen että uskotellaan jotakin epätodellista).
Käytkö pyyhkimässä pepun kaveriltasi? Pyydätkö miestäsi sylkemään ulos äsken lattialta suuhun laittaman karvapalleron? Joudutko ylipuhumaan siskoasi menemään nukkumaan koska ilman unta ei pärjää tai selittämään että hampaiden harjaus on erittäin tärkeetä? Entä oletko joutunut kieltämään anoppiasi nuolemaan jonkun toisen poskea?
Luultavasti et, tai ehkä olet, mutta ei varmasti ole joutunut tekemään näitä kaikkia asioita päivittäin tai kauhean useasti, eihän? -Miksi? -Minä voin auttaa..
.
. koska lapsi ei ole aikuinen. Lasta pitää kunnioittaa ja kuunnella yhtälailla kun aikuista, mutta lapselta ei voi odottaa samoja asioita tai häntä ei voi kohdella aikuisen tavoin. Lapsi on lapsi, niin kuin me kaikki olemme joskus olleet.
Teoriassa tämä on todella upea ajatus että tilanteissa pitäisi lapsen sijasta ajatella aikuista, mutta käytännössä sitä pitää harkita ja soveltaa.
En myöskään tahdo uskoa että vanhemmat nauravat tai ilkkuivat lapselle koska uskoisi joulupukkiin. Itse ainakin kovasti hymyilen ja nauran kyllä joulun ja joulupukin tullessa, mutta en ilkeyttäni vaan enemmänkin kutsuisin sitä rakkaudeksi.
Mitä sitten kun kupla puhkeaa ja sinä olet särkenyt lapsen sydämmen?
Hyvä puoli tässä asiassa on se, että se tilanne ei tule yllättäen. Pelkkä kysymyskin kertoo jo sen että jo ennenkuin edes lähdetän kertomaan joulupukista lapselle tiedetään että se tarina päättyy jossain vaiheessa. Eli me aikuiset pystymme valmistautumaan tähän tilanteeseen hyvin etukäteen ja miettimään miten me otamme kopin tästä. Jokainen vanhempi tuntee varmasti lapsensa parhaiten ja tietää miten asiaa kannattaa lähestyä. Voihan sitä niinkin miettiä että lapsi oppii näin hallitussa tilanteessa ja ympäristössä käsittelemään tunteitaan ja tätä ns. menetystä.
Meillä tämä tilanne ei tullut ainakaan tänä vuonna vastaan, toivottavasti ei ensi vuonnakaan. Tosin itse en koe että lapseni sydän tulee särkymään. Kun me kerromme tätä joulutarinaa lapsellemme me yritämme pidättäytyä harmaalla alueella parhamme mukaan. Eli sitten kun lapsi ymmärtää että hetkinen, tuo taisi olla mummo punaisessa puvussa tai nykäisee parran irti, niin me voimme nojata niihin sanoihin mitä olemme sanoneet. Joulupukki on olemassa korvatunturilla, nyt vain mummo sattui olemaan hänen apurinsa. Pikkutontut jotka seurailevat ovatko lapset kilttejä ja kertoo sitten tästä joulupukille, ovat sukulaisia, ystäviä - eli meidän läheiset, jotka ovat ne jotka sitten myös ostavat (eli ns. tarinan mukaan tekevät) ne lahjat. Sanat ovat naamioitu, eli ei suoranaista valehtelua, koska minä ainakin allekirjoittaisin nuo selitykset vielä aikuisenakin :D Oppiipahan lapsi siinäkin hallitusti sen että sanoilla voi leikitellä ja kaikki ei ole niin mustavalkoista.
Minä olen kasvanut kodissa jossa uskottiin joulupukkiin. Kun ajattelen lapsuuttani ja joulua niin en koe sitä traagiseksi, valehtelun täyteiseksi, luottamuksen rikkojaksi tai tunne että sydämmeni olisi särkynyt mitenkään. Rehellisesti niin en edes muista sitä milloin satu muuttui todellisuudeksi? Minun muisoni joulusta ja joulupukista ovat lämpimiä, iloisia ja jännitystä täynnä. Tunnen kiitollisuutta siitä että sain viettää joulut läheisten kanssa ja minun annettiin uskoa johonkin isompaan.
Minä ainakin haluan antaa lapselleni samanlaisia ihania, vahvoja, rakkauden ja jännityksen täyttämiä muistoja jossa on pieni ripaus taikuutta. Maailma on mitä se on, toisaaalta kaunis, toisaalta kauhean ruma, riippuu miten sitä katsoo, mutta aikuistuessa sitä ainakin yleisellä tasolla muuttuu loogiseksi ja realistiseksi monella tapaa. Kurkku ei ole automaattisesti miekka vaan enemmänkin muistuttaa syötävää vihannesta ja portaiden vieressä oleva liuska ei automaattisesti ole kilparata tai valoitettava vuori. Tiedätte mitä ajan takaa... Me ehdimme kyllä nähdä asiat sellaisina kuin ne on. Pieni ripaus taikuutta ja jännitystä, sekä iso kauhallinen mielikuvitusta, on mielestäni luonnollinen osa lapsuutta.
Niin kuin kuitenkin yritin vahvasti tuoda esiin alussa, niin vaikka minulle tämä asia on pelkkä positiivinen kokemus lapselle, niin ei minulla ole mitään sitä vastaan vaikka ystäväni kodissa ei joulupukkia olisi. En missään tapauksessa rupea heille työntämään meidän perheen uskomuksia, koska ei heidän valinta ole väärä, niin kuin ei meidänkään. Itse vain toivon että jokainen perhe, omista tavoistaan huolimatta arvostaa toisten valintoja.
Aloitin tämän tekstin kirjoittamista viime jouluna, ja jatkoin sitä joulukuun alussa. Muutaman lauseen aina silloin tällöin ja tässä lopputulos, toivotaan että punainen - tai ainakin oranssi - lanka on jotenkin mukana, koska uutta tällaista tekstiä en kirjoita :D
Hyvää alkanutta vuotta 2019 kaikille! (koska se kuuluu sanoa, heh, joku ehkä muistaa mitä kirjoitin aiheeseen liittyen noin vuosi sitten... sen voit lukea
tästä).
Mukavaa iltaa voin kuitenkin toivottaa ilman lisäselityksiä! Nauttikaa talvimyrskystä!
-Maddu
