Täällä me vielä olemme. Yhdessä. Iloisia. Onnellisia.
Talon rakentaminen on yksi elämän isoimpia projekteja. Matka siihen, kunnes vihdoin ja viimein saa nauttia työnsä hedelmästä, on pitkä ja mutkikas. Useasti myös kuoppainen.
Haluan tässä vaiheessa vielä muistuttaa että talon voi rakentaa tai rakennuttaa. Kun taloudellinen tilanne on sellainen että pysty rakennuttaamaan talon, paine projektin aikana on huomattavasti pienempi. Iso projekti se on joka tapauksessa, mutta kun se ei vaadi omaa läsnäoloa jatkuvasti niin luonnollisestikkin aikaa ja energiaa jää muihinkin asioihin. Kun itse rakentaa talon, puun kaadoista pintamateriaaleihin asti, paine kasvaa huomattavasti. Me olemme juuri tässä ääripäässä. Teetätimme ainoastaan ne asiat mitkä on pakko, ja ne, jotka aika-raha suhteessa oli kannattavia. Tämä ihan siitä syystä että budjetti ei olisi kestänyt muuta vaihtoehtoa. Joten meidän tapauksessa paine on ollut suuri.
Rakennusprojektimme oli keskivertoa lyhyempi. Me painoimme tämän projektin läpi kuin hullut. Tontin ostosta, siihen että saimme sisäänmuuttoluvan, meni alle 8kk. Jotta onnistuimme tässä ajassa rakentamaan talon niin hyvä tukiverkosto, mahtava päävastaava sekä joustava rakennusvalvoja kunnan puolelta oli myös isossa roolissa.
Tässäkin on tietenkin kaksi puolta. Kun hulluna painaa yhtä asiaa eteenpäin ja kaikki fokus on juurikin siinä, niin muut osa-alueet tahtovat hieman jäädä taka-alalle. Toisaalta se tarkoittaa että se hullunmylly kestää lyhyempään. Jokainen rakentaja tietää varmasti itse mikä aikataulu ja tyyli sopii juuri omaan tilanteeseen parhaiten. Meille tämä vaihtoehto tuntui kyllä parhaalta. Lisäksi, niin emme halunneet että äitini joutuisi olemaan loputtomiin evakossa siskoni luona ;)
Minulla ja Markolla on hyvin vakaa ja vahva suhde. Jos suhteemme ei olisi ollut sillä pohjalla millä se oli, emme olisi alunperin lähteneet näin massiiviseen projektiin.
Vaikka olemmekin tasapainoinen pari niin on tämä rakennusprojekti vaikuttanut meihin. Ensinnäkin se, että emme ole kertakaikkiaan ehtineet olla yhdessä. Se oli sitä että nukutaan muutaman tunnin vierekkäin. Ne valveillaolo hetket kun ehdimme olla yhdessä menivät talopuheiden parissa. Budjettia, hankintoja, lupia, suunnitelmia jne. Jos saimme päivän pari kun taloasiat olivat selvillä vesillä juttelimme kuitenkin jostakin mikä liittyi taloon. Aivoja ei saanut rebootattua, ne pyörivät jatkuvasti to-do listan parissa.
Hetkisinä jaksoina kireyden on kyllä aistinut. Ei se välttämättä ole näkynyt minään konkreettisena asiana, mutta me olemme molemmat tiedostaneet sen.
Väsymys on ollut huipussaan. Minun tyypillinen päivä meni kutakuinkin niin, että töiden jälkeen hain pojan päiväkodista ja temmelsin hänen kanssaan. Pojan mentyä nukkumaan alkoi paperi- ja selvittelyhommat, joskus jopa työasioita piti hoitaa. Nukkumaan pääsi sitten puolenyön jälkeen. Pojan yöheräilyt piti hoitaa, ja niitä oli vaihtelevasti, mutta siinä 2-5 kertaa havahtui yön aikana. Herätys kuudelta ja uusi rulianssi käyntiin. Marko painoi tontilla ja tuli kotiin 22-03 välillä. Tämän lisäksi hänellä oli opiskelut jotka piti hoitaa.
Joten molemmilla on ollut energiat aivan minimissään. Se pelkästään jo vaikuttaa ihmiseen...
Vaikka nämä 8kk on ollut rankkoja niin olen todella ylpeä meistä! Meidän suhde on tottakai ollut koetuksella tämän aikana, mutta samalla en tunne että se olisi ollut. Ei meillä kertaakaan ole tullut tunnetta että nyt ei vain jaksa enään. Että tämä ei ole sitä mitä haluamme. Tietenkin muutaman kuukauden jälkeen se into että "kohta asumme meidän uudessa talossa" muuttui pusertamiseksi. Tai siis, tämä projekti tuntui vaan niin loputtomalta. Jopa silloin, kun tiesin että viikon päästä muutetaan niin tuntui että eihän tämä rakentaminen ikinä lopu. Loputonta loputonta loputonta. Ihan hirveesti tekemistä, eihän sille ikinä tule loppua. Niinä hetkinä kun tuntui että se tekeminen ei ikinä lopu, niin siirryimme todellisuudesta meidän unelmiin. Haaveilimme siitä kun vihdoin asumme talossa miltä elämämme silloin tulee näyttämään. Ja se oli yksi meidän voimavaroista. Kun alkuinnostus ei enään työntnyt meitä eteenpäin, niin meidän haaveilumme hoiti sen.
Uskon että syy siihen, miksi tämä on vahvistanut suhdettamme, eikä heikentänyt tai ravistellut sitä, on se että molemmat ovat tuoneet kortensa kekoon. Olemme jakaneet vastuun, kumpi tekee mitä, ja molemmat ovat tehneet osansa mukisematta. Useasti talon paineet tahtovat kasaantua ainoastaan toisen harteille. Jo ennen rakentamista, itseasiassa jo siinä vaiheessa kun mietimme tätä vaihtoehtoa, keskustelimme siitä miten käytännössä tulemme jakamaan vastuuta. Kuka hoitaisi mitä. Meidän tehtävät jakaantuivatkin sitten molempien vahvuuksien perusteella. Uskon että tämä on ollut
se tukitolppa tämän projektin aikana.
Myös nämä asiat ovat auttaneet meitä taipaleemme aikana:
Olemme tiedostaneet että tämänhetkinen tilanne on väliaikainen, se ei kestä loputtomiin (vaikka välillä siltä onkin tuntunut).
Rakastamme toisiamme vaikka joskus haluaisi vain motata sitä toista.
Emme ole syyttänneet toisiamme asioista.
Emme ole vertailleet kumpi tekee enemmän tai on väsyneempi tai ansaitsisi enemmän kiitosta. Olemme olleet tasavertaisia ja molemmat ovat tietäneet sen.
Olemme välillä vaihtaneet rooleja. Näin saimme muistutuksen siitä, että ei sen toisen arki ole pelkkää ruusuilla tanssimista. Muistutus siitä, että toista, sekä hänen tekojaan ja työtään, pitää arvostaa.
Molemmat ovat tietäneet syyn minkä eteen teemme töitä. Jokainen hikipisara on yksi askel lähempää unelmaamme. Me rakensimme unelmaamme. Sitähän me teimme ja tiesimme että saamme palkinnon jossain vaiheessa.
Ja vielä lopuksi, olen sanonut tämän aikaisemmin mutta sanon vielä uudestaan. Tämän unelman toteutuminen ei olisi ollut mahdollista tässä vaiheessa elämää ilman meidän mahtavaa tukiverkostoa. Molempien perheet ovat auttaneet mielettömän paljon ja auttavaa kättä on tarjottu niin sukulaisilta kuin ystäviltäkin. Joten kiitos että olette olleet auttamassa unelmamme saavuttamisessa.
Rakastan perhettäni yli kaiken ja olen kiitollinen joka hetkestä heidän kanssaan. Parisuhde on kokenut aikamoisen hullunmyllyn mutta se on kestänyt sen, ja vahvistunut sitä. Ei se helppoa ole ollut, mutta täälläpä me vielä ollaan.
-Matilda
