28 syyskuuta 2017

SSS

Kun raskaus lähenee loppuaan, ja varsinkin kun LA on takana ja mennään yliajalla, niin ruvetaan jo miettimään kaikenmoisia poppakonsteja että synnytys lähtisi käyntiin. Netistä löytyy läjäpäin juttuja mikä on saanut, tai pitäisi, saada supistukset jylläämään.

Nännihieronnasta vadelmalehtiteen juontiin ja niin yksityiskohtaisiin vinkkeihin kuin vaikkapa haravointiin. Joku on täysin varma että synnytys lähti käyntiin rappusreenistä kun toisen mielestä kaikki nämä jutut ovat pelkkää höpötystä ja lapsi tulee kun on tullakseen.

Näiden kaikkien vinkkien, ideoiden ja kokemuksien seassa ne maagiset kolme S:ää tulee jatkuvasti vastaan. Nimittäin:

Sauna, Seksi, Siivous.

Tämä trio on the shit niinku.

Nyt en ota kantaa siihen onko kolmen ässän takana jotain, tai muutenkaan näihin erilaisiin kikkakolmosiin.Vaan haluan vain totea että on ne miehet kieroja!

Naisia sanotaan kieroutuneiksi mutta nyt olen tullut siihen tulokseen, että niin on tuo miesrotukin! Fiksuja luikertelevia pikku matoja.

Miettikää nyt.

Nainen on toiminut vauvan risteilyaluksena 9kk ja tsempanut kaikkien tämän tuomien kramppien ja vaivojen kanssa. Fyysisesti keho on jo ihan tööt ja henkisesti ollaan vielä enemmän muussina. Sitä on valmis kokeilemaan ja tekemään mitä vain että saisi sen ihanan nyytin jo syliinsä. Kun nainen on tässä mielentilassa hän on suhteellisen haavoittuvainen, mikä johtaa siihen, että olemme avoimia kaikille ehdotuksille.

Ja mitä silloin tulee vastaan:

"Saunominen tekee terää"
"Paljon seksiä, se varmasti tekee taikansa"
"Siivoaaminen ja kuuraaminen, se kyllä viimeistään saa hommat liikkeelle"


NO NIIN JUSTIINSA!


Mies tulee kotiin töistä:
- Hei kulta, ihanaa kun tulit kotiin. Mä oon pyyhkiny pölyt, imuroinu, mopannu ja pessy ikkunat. Sit mä pesin kaikki verhot ja lakanat kans. Tein sulle ruokaa, sul on varmaa nälkä työpäivän jälkeen. Nii ja hej, sauna on lämmin. Käydään viskasemassa pienet löylyt ja mennäänpä sit vähä halimaan tonne makkarin puolelle... mulla on ainaki ollu kauheen ikävä sua (nainen liikkuu sulavasti miehen luokse palleromaha lyllertäen ja antaa hellän suukon miehelleen). 


Kuka tästä maagisesta kolmen ässän kokonaisuudesta hyötyy eniten? Onko miehet fiksuja vai onko? Kieroutuneen fiksuja - it's fucking brilliant! :D

Ja me naiset teemme näitä asioita - päivä ja kerta toisensa jälkeen. Koska eihän mitään nyt välttämättä tapahdu yhden tällaisen päivän jälkeen...

Eli pointsit ja hatunnosto teille, olen vaikuttunut. Ihan vain koska tämä on mielestäni niin upeaa - niin aion antaa tälle mahdollisuuden.

Jos olen paljonkin väärässä niin muutaman päivän sisään tulee blogikirjoitus "Hän on vihdoinkin täällä!" ;) eikö vain.

-Matilda



Hakusana: raskaus, loppuraskaus, synnytys, pirkkaniksi, kikkakolmonen, muu







27 syyskuuta 2017

Rv 40

Raskausviikko 40 (tai jotain sinnepäin).

Kävin maanantaina kättärillä kierroksen. Esikoisen kanssa lapsivesi rupesi tihkumaan viikolla 39 (38+3) ja olin epävarma tihkuiko lapsivesi nytkin. Minulla oli sellainen tunne että se ei ole lapsivettä, mutta infektioriskin takia en halunnut ottaa riskiä, joten kävin tarkistuttamassa asian. Kyseessä ei siis ollut lapsivesi, joten vältyimme käynnistykseltä (JES!). Voin kertoa että oli aikamoinen helpotus kuulla että sikiöpussi on ehjä ja voin lähteä kotiin odottelemaan että synnytys käynnistyy itsestään!

Vaikka toivonkin että lapsi syntyisi pian, niin olisin mielummin raskaana vielä 15 viikkoa jos sillä välttyisi käynnistykseltä.

Näin aika sopivan kuvan tämänhetkisiin fiiliksiin - johon varnasti aika moni odottaja pystyy samaistumaan:

Kuvahaun tulos haulle last month pregnancy quotes

Samalla kun kävin tsekkaamassa lapsivesiasian niin he tekivät koko liutan testejä. Sain kuulemma täyshoidon kun kerran olin ajellut täältä metsänperukoilta sinne asti. Lapsella oli kaikki hyvin ja minun testit olivat kaikki ok nekin. Pikkunen oli laskeutunut ja oli todella alhaalla. Paikat olivat pehmentyneet ja 1cm auki. Joten lähtökohta synnyttämiselle on nyt huomattavasti parempi kuin esikoisen kanssa. Silloin paikat olivat kiinteät ja kiinni, ja synnytystä käynnisteltiin kolmella eri tavalla.

Supistuksia tulee päivittäin mutta ei mitään hälyttävää vielä. Olen hyvin aktiivinen ja yritän painaa normaalisti menemään - mutta tietenkin kehoa kuunnellen. Jotkut päivät ovat ns. parempia kuin toiset. Viimeiset pari viikkoa jalkoväliin on sattunut aika paljon, mutta nyt se kipu on mielestäni hieman heltynyt.

Neuvolassa kävin eilen ja terveydenhoitaja sanoi että mahani on plompsahtanut eteen edellisestä käynnistä. Sf-mitta oli sama kuin edellisellä kerralla, ja hän kertoi että se johtuu siitä, että lapsi on hakeutunut niin alas että mitta ei muutu vaikka lapsi onkin kooltaan isompi. Kuulemma tämäkin enteilee synnytyksen lähenemistä. Painoni on pysynyt samana viimeiset, ehkä kolme viikkoa. Voisi pysyä samana loppuun asti... en haluaisi että se 20kg raja menee rikki :D 17kg on jo tarpeeksi.



Vasemmanpuoleinen kuva tänään otettu ja oikeanpuoleinen viime viikolla. Onhan noissa mahoissa iso ero, eikös?

Tämänpäiväinen ulkonäkö on ollut kotimuorin remppareiska kokonaisuus. Yritän vielä taistella mahani kanssa ja väsätä pikkumiehelle kattovalaisinta ennenkuin toinen lapsukainen tulee. Siinä on vielä paljon tekemistä, että saapi nähdä jos se jää vain haaveksi että ehtisi valmistua. Toisaalta, kun niin kovasti jo odotan uutta tulokasta ja "merkit" lähenevästä synnytyksestä ovat ilmassa, niin tässä tulee kuitenkin käymään niin, että mennään se pari viikkoa yli ennenkuin mitään tapahtuu! Nå, saisinpa ainakin valaisimen valmiiksi jos ei muuta :D


-Matilda

23 syyskuuta 2017

Rakennusprojektista - pihatyöt

Takapiha on vihreä, mutta ei ehkä ihan sellainen kuin oli ajatuksena keväällä...

Markon isä kävi alkukeväästä isolla koneellaan tasaamassa pihan. Maa oli silloin vielä hieman jäässä joten emme voineet tietenkään suoraan lähteä työstämään nurmikkoa. Piti antaa maan asettua, jotta sitten tulevat epätasaisuudet saadaan taas tasotettua. Ei mene niin paljon multaa "hukkaan" ja nurmi nyt ei lähde itäämään jos olosuhteet eivät ole oikeat.

Markon isä on myös tuonut pari rekallista multaa ja hiekkaa meille. Meidän pitää vielä hankkia tämän lisäksi pari rekallista multaa jotta saamme tasaisen multapinnan koko pihalle. Sinänsä nykyiselle maalle (peltomaata/hiekkasavimaata) voisi suoraan kylvää nurmikon - niin kuin näette kuvista niin siinä kasvaa oikein nätisti kaikkea vihreää hörhelöä. Mutta parhaan tuloksen saa kuitenkin levittämällä kerroksen multaa päälle. 

Olemme jo useaan otteeseen sovittu päivä jolloin Markon isä tuo pienemmän koneensa meille ja auttaa pihatöiden kanssa. Mutta joka kerralla sää on ollut esteenä... oikeastaan kun asiaa miettii, niin on ollut aika harva päivä kun oikeasti olisi edes pystynyt mitään tekemään tuolle pihalle. Ollut aika suhteellisen huonokelinen kesä :/
Pihamme on tosiaan tällä hetkellä savihiekkamaata, joten sateella siitä tulee kivan mutaista - ja sateen jälkeen maa pysyy kosteana pitkään. Ja eihän pihaa saa tasaiseksi jos maa ei kanna konetta jolla pihaa olisi tarkoitus tasata... 

Olisin niin toivonut että meillä olisi ollut valmis, tai no, käyttökelpoinen piha heti alkukesästä. Mutta nyt se siirtyy sitten hieman eteenpäin. Vaikka tämä harmittaa niin olen kuitenkin todella kiitollinen. On kyllä niin iso apu että Markon isä on auttanut meitä näissä hommissa!
Muutenkin - eihän sitä kaikkea voi saada nyt ja heti.

Meillä on kuitenkin hieno talo ja puitteet meidän perheelle. Olemme onnellisia ja kaikki on hyvin, joten eipä sitä voi, saisikaan, kauheasti valittaa :)

Kyllä se piha valmistuu jossain vaiheessa....





-Matilda

Hakusana: rakennusprojekti, pihatyöt, nurmikko, piha, maa


21 syyskuuta 2017

RV 39

Näinä päivinä rv 39 pyörähti käyntiin. Ei ole mennyt kuin viikko edellisestä rv kirjoituksesta, mutta ajattelin nyt kuitenkin päivittää vielä viikkokuulumisia, kuin ei tiedä onko peräti tänään lähtö synnärille vai kenties vasta kolmen viikon päästä. Jänniä aikoja.



Tuo on pari päivää sitten otettu kuva ja jokainen voi varmaan kuvitella että tuollainen pallukka hidastaa arkea jonkin verran. Yritän tosin elää meidän normaaliarkea. Heilun tuon yhden taaperon perässä parhaani mukaan ja käyn päivittäin ulkona reippailemassa. Tehdään vieläkin parin tunnin "patikointi" retkiä metsään koko perheen voimin. Eli yritän olla aktiivinen vaikka keho välillä haluaisi estellä. Joskus tietenkin estääkin...

Sinänsä uusia käänteitä ei ole tullut. Tuntuu vieläkin että haarovälissä olisi metrin kolo, ja en pysty kyllä enään konttaamaan, lantio tuntuu liian hauraalta, jos nyt tässä iässä niin voi sanoa :D

Raskausarpia ei ole vielä ilmaantunut vatsaan, mutta voi olla että on pari alkua reisissä. En osaa vielä sanoa ovatko ne raskausarpia vai mitä ne voisi olla - kyllä se selviää sitten jos ne jatkaa venymistään. Yhdeksän kuukauden aikana kiloja on tullut lisää about 17 kg, eli paaaaljon enemmän kuin edellisessä raskaudessa. En siis ihmettele jos niitä ihovenymisiä nyt tällä kertaa tulisikin...

Ei tässä muuta, katsotaan viikon päästä missä mennään taas :)

-Matilda

19 syyskuuta 2017

Synnytysajatuksia

Nyt tulee paljon raskausjuttuja meiltä molemmilta - ja asia ei varmasti tule muuttumaankaan ennenkuin lapsoset ovat sylissämme. Loppusuoralla kun ajatukset tahtovat jatkuvasti olla uudessa tulokkaassa, niin luonnollisesti tämä asia näkyy sitten täälläkin.
...ja uskallan ehkä jopa arvailla, että kun lapset ovat syntyneet niin jutut tahtovat enimmäkseen kiertää lapsiarjen pyörittämisessä. Mikä siis myöskin, luultavasti, tulee näkymään täällä hyvin vahvasti.




Edellisessä kirjoituksessani kerroin että tuleva synnytys ei itsessään jännitä, mutta että on yksi asia joka kuitenkin luo pienen paineen minulle. Ja tämä asia koskee sitä, ettei voi etukäteen tilata synnytyspäivää. Tämä nyt ei ole mikään uutinen... jos luvassa ei ole suuniteltu sektio tai synnytyksen käynnistys, niin tämä ajankohta on jokaiselle mysteeri. Nuo pikkupirpanat päättävät tulla tasan silloin kun haluavat.

Esikoinen syntyi alateitse ja meidän vatsassa oleva lapsi on tällä hetkellä ns. oikeissa lähtöasemissa. Tämän viikon neuvolassa hän arvuutteli että lapsi olisi nyt n. 3500g, "normaali synnytyskokoinen" hänen sanojensa mukaan. Hän sanoi, että jos synnytys menee lasketun ajan paikkeille, niin sieltä olisi tulossa hieman keskivertoa isompi tyyppi. Tosin näin neuvolassa sanottiin esikoisenkin kanssa, vaikka hän sitten loppujen lopuksi olikin keskivertoa pienempi. Ymmärrettäväähän se on että tuo koon arviointi on aika haasteellista... mutta otin siis asian esille vain siksi, että lapsen koko ei ole hälyttävän iso, eli ei todenäköisesti vaadi käynnistämistä. Merkit ovat siis, ainakin vielä, suotuisia ns. luonolliseen/"normaaliin" synnytykseen.



Ja seuraavat asiat siis jännittävät minua:

Ensinnäkin asumme täällä keskellä metsää - meillä on vajaa tunnin matka synnytyssairaalaan.

Toiseksi Markon loma loppuu kuun vaihteessa, eli jos lapsi ei synny ennen laskettua aikaa niin on mahdollista että rulianssi pyörähtää käyntiin minun ollessa yksin kotona.

Kolmanneksi (varsinkin toisen kohdan huomioon ottaen) niin meidän/minun on saatava lapsi- ja koiravahti paikalle ennenkuin lähtö sairaalaan on mahdollista. Äitini on lupautunut olemaan standby-tilassa, mutta jos hän on töissä niin hälysoitosta hänellä menee noin tunti ennenkuin on täällä perillä (sama hälyaika Markollakin jos hän sattuu olemaan töissä).

Joten parhaassa -pahimmassa- tapauksessa voi mennä n. 2 tuntia siitä että tunnen "nyt olisi hyvä lähteä" siihen että olen synnytyssalissa. Jos synnytyssairalaan menee liian aikaisin, niin sinut käännytetään pois. Mutta en tosin  haluaisi synnyttää autoonkaan.

Joskus kovat ja tasaiset, suhteellisen tiheät, supistukset voivat olla vääräkin hälytys. Ne voivat loppua kuin seinään. Niin minun pitäisi osata ennakoida pari tuntia etukäteen miten homma etenee... mistä tiedän milloin minun (oikeasti) kannattaisia soittaa ratsuväki apuun?



Kyseessä on toinen synnytykseni, joten ehkä osaan kuunnella kehoa "paremmin"?

Esikoisen kanssa synnytys ei lähtenyt liikkeelle vesien menosta eikä supistuksilla. Hänen kanssa lapsivettä rupesi tihkumaan, sikiöpussiin oli edellispäivän keittiöremontin jäljiltä tullut pieni reikä. Lapsiveden tihkumisen takia käynisteltiin synntystä kolmella eri tavalla ennenkuin hommat lähtivät kunnolla käyntiin. Joten jos tällä kerta homma lähtee supistuksilla olen aika newbie... osaanko siis oikeasti kuunnella kehoani milloin olisi oikea hetki soittaa avut jotta pääsemme ajoissa lähtemään?

Tuossa yllä olevassa kuvassa olemme juuri menossa kättärille esikoista tuomaan maailmaan. Olen useasti katsonut tuota kuvaa ja miettinyt että olinpa minä intoa ja odotusta täynnä - olisittepa nähneet minut pari päivää myöhemmin :D

Mutta tämän lisäksi minulla ei ole sen suurempia murheita, jos nyt noita yllä olevia asioita voi varsinaisesti murheiksi sanoa.

Keskustelimme Markon kanssa ennen ensimmäistä synnytystä toiveista ja olemme myös tässä raskaudessa keskustelleet tulevasta. Olemme edelleen samalla fiiliksillä ja ajatuksella menossa synnyttämään.
Mitään erityisiä toiveita synnytykseen meillä ei ole. Jos koen että pärjään ilman  kivunlievityksiä niin hienoa, jos taas en, niin otan kaikki avut mitä siinä tilanteessa tuntuu oikealta. Muutenkin aiomme elää tilanteen mukaan. Tehdään niin kuin siinä hetkessä koetaan hyväksi, ei yritetä väkisin mennä minkään ennalta tehdyn toivelistan mukaan. Kukin tavallaan, ja me koemme tämän toimivaksi.

Aiomme myös ottaa tukea kätilöiltä. He ovat kuitenkin olleet mukana huomattavasti suuremassa määrässä synnytyksiä kuin me, ja luotamme siihen että heiltä saa neuvoja ja näkemyksiä tarpeen vaatiessa.

Yksi toive minulla on, ja se on sellainen johon kukaan ei voi vaikuttaa. Ja itseasiassa, tämä toiveeni tekee tuosta murheengryynistä, eli ajankohdasta, isomman.
Toivoisin että tämä synnytys lähtisi luonnollisesti käyntiin- että välttyisin noilta käynnistyshommeleista....

Kaiken kaikkiaan niin hyvin mielein olemme menossa synnyttämään, ja innolla odottelemme tässä josko olisi kohta aika :)

-Matilda



18 syyskuuta 2017

RV 40 ja ylimääräinen tarkistuskäynti varattuna

Pitkä aika on taas kulunut kirjoittamisesta..

Täällä mennään raskausviikolla 40 (39+3) ja viime viikon neuvolassa sf-mittaa mitatessa huomattiin, että se on keskikäyrältä pompsahtanut yläkäyrille parissa viikossa. Mitta 36+6 oli 34cm kun taas 38+5 oli jo 37cm. Tämä tarkoitti lisätarkistusta tälle viikolle, muistaakseni torstaille. Mikäli neukkutäti näkee aiheelliseksi, laittaa hän lähetteen tarkempiin tutkimuksiin äitiyspolille.

Vatsa onkin tuntunut kasvavan viimeisillä viikoilla ihan hirveästi, mutten kuitenkaan osaa olla huolissani. Raskausdiabetesta ei ole ja käsikopelolla neuvolatäti sanoi vauvan olevan ihan "normaalin" kokoinen, ei siis mikään jättivauva. Sf-mitan kasvun syyksi arveli minun "pituutta", olen hurjat 162cm pitkä ja kun keskivartaloon lyödään 50 senttiä vauvaa niin ei ole ihme jos mitta kasvaa.





Mitäs muuta tänne meille loppumetreillä kuuluu? Vauva on kiinnittynyt ja todella alhaalla. On täällä liuta muita ennustavia merkkejä synnytyksestäkin ilmassa mutta limasimmat yksityiskohdat jätän kyllä kertomatta (taisin ne nyt kuitenkin mainita). Kipeästi on supistanut jo parisen viikkoa, epäsäännöllisesti tosin. Kahtena yönä olen ollut jo soittamassa Paavoa kotiin töistä että nyt se on menoa - no, ei ole ollut. Olo alkaa olemaan kuin rekan alle jääneellä supikoiralla, sen verran kipeä olen jatkuvasti ja nukutuksi ei saa. Lisäksi huomaan vetäytyväni omaan "kuplaan" enemmän ja enemmän, nyt ei jaksa kyllä yhtään mitään ylimääräistä. Haluan vaan olla Paavon ja perheen lähellä.

Kaikesta huolimatta yritän nauttia viimeisistä päivistä mahan kanssa, laskettu aika on 4 päivän päässä ja kohta tämä "lysti" loppuu enkä enää kuljeta vauvaa vatsassa mukana. Tiedostan jo nyt, että jollain tavalla tätä kaikkea tulee kuitenkin ikävä. Vaikka olen ikionnellinen myös siitä, että pian saan oman kroppani takaisin ja voin unohtaa jokapäiväiset kolotukset :)

Kuva eiliseltä, muijat junassa 170917


- Emilia




14 syyskuuta 2017

Rv 38

Olen ollut pari viikkoa nyt äitiyslomalla ja aika on mennyt todella nopeasti! Tänään tosin käväisin yhdessä työseminaarissa ihan vain kurkataakseni miten kaikki on lähtenyt pyörimään minun jäädessäni pois. Eihän siellä mitään yllätyksiä tullut, kaikki on mennyt hyvin niin kuin vähän arvelinkin. Vaikka työkuvani, ja työkuviot, ovat hieman erilaiset kuin ns. perinteisessä liikunnanohjaaja työssä (jos sellaista "perintäistä" muotoa tässä ammatissa nyt onkaan..) niin seuraajani on hoitanut hommat hienosti. Työ on hyvin monipuolista ja vaatii taidon pallotella monen pallon kanssa samaan aikaan. Vaikka en tosiaankaan kaipaa takaisin töihin tällä hetkellä niin oli oikein mukavaa käydä tuolla seminaarissa. Ihana nähdä työkavereita(!) ja käydä näyttämässä tätä pallomahaa.



Pari viikkoa sitten, rv 36, kirjoituksessa kerroin että kehoni selkeästi valmistautuu paremmin synnytystä varten kuin esikoisen kanssa. Tämä on todella ihanaa samalla kuin se tietenkin tuo hieman tukaluutta olotilaan. Olen valmis menemään synnyttämään vaikka heti... milloin keksitään sovellus minkä kautta voi tilata synnytyspäivän etukäteen?

Minua ei sinänsä jännitä tuleva synnytys laisinkaan, mutta eräs asia kyllä jännittää. Ja se on juuri se, kun ei tiedä milloin homma lähtee käyntiin. Tästä voisin rustailla hieman ajatuksia myöhemmin sitten... 

Neidin liikehdintä on muuttunut paljon parin viime viikon aikana. Vahvoista liikkeistä ollaan siirrytty lyllerrykseen. Välillä hän tietenkin venyttää jotakin raajaa mikä tuntuu vahvasti ja näkyy selkeästi... mutta yleisesti ottaen hänen liikkeet tuntuvat enemmänkin siltä että hän vain lilluu siellä lapsivedessä. Vatsassa on vähän sellainen olo kuin itse olisi veneellä merellä, pienessä aallokkossa.

Viime viikolla oli jopa pari päivää että hänestä ei kuulunut... jaa... yhtään. Huoli heräsi jo hieman, mutta hän näköjään vain säästi voimia, sillä kolmantena päivänä oli hurja disco päällä. Sain huokaista helpotuksesta. Viime viikon lopulla meillä oli neuvolalääkäri ja siellä vielä ultraamalla varmistettiin että kaikki oli okei pikkuisella. Ihan vain varmuudeksi. Hän vahvisti ajatukseni siitä, että liikemuutokset johtuvat luultavasti siitä että tila rupee olemaan vähissä.

Supistuksia tulee päivittäin ja jalkoväli huutaa hoosiannaa. Kerran jo elättelin toivoa että oisko se nyt lähtöä. Tätä yhtä kertaa lukuunottamatta niin muut tuntemukset ovat olleet sellaisia, että tiedän, että se on pelkästään kehon valmistautumista - ei muuta.



Pesänrakennus vietti on kova ja Marko jo ehdotteli uranvaihtoa armeijaan - olen kuulemma kova nakkikone :D 

...kaikkea en pysty tekemään yksin joten luonnollisesti Markon syliin tipahtaa aina välillä tehtävälistaa. Hihi.

Siitä puheen ollen - nyt pitää lähteä ripustamaan verhoja!

-Matilda


08 syyskuuta 2017

Toimiva parisuhde

Minä ja Marko taivallamme tällä hetkellä meidän kahdeksannetta yhteistä vuotta. Näinä vuosina meillä on ollut riitoja mutta myös monen monta yhteistä nauruhetkeä. Meillä on ollut parempia ajanjaksoja ja niitä vähemmän hyviä. Tosin meillä ei ole ikinä ollut mitään kriisiä. Meillä ei ole tullut sellaista hetkeä vastaan kun epäröisi sen toisen suhteen.

En usko että yksikään parisuhde tässä maailmassa on pelkkää ruusuilla tanssimista. Jos joku väittäisi minulle, että ei ikinä riitele kumppaninsa kanssa ja elämä on pelkkää eufooriaa, niin olisin täysin varma että kyseinen ihminen valehtelee. Jos ei minulle niin sitten itselleen.

Minä ainakin olen yhdessä Markon kanssa koska rakastan häntä. Ja rakkaus on yksi voimakkaimmista tunteista mitä on olemassa, sitä kuolisi rakkauden tähden. Mutta niin voimakkaalla tunnetilalla on pakko olla kääntöpuolikin, eikö vain?
Tunteet jotka Marko herättää minussa ovat uskomattomia. Niin hyvässä kuin pahassa. Hän saa sydämeni pakahtumaan onnesta mutta hän on myös ainoa tässä maailmassa joka on nähnyt minun raivostuvan. En sanoisi että rakkaus ja viha kulkee käsi kädessä, mutta uskon että toimivassa parisuhteessa on olemassa hyvin laaja tunneskaala jota tasasin aikavälein kulutetaan eri paikoista.


Meidän suhteemme on alusta asti pohjautunut luottamukseen. Parisuhteessa on eri osa-alueita, mutta itse koen että luottamus on tärkein perusta jokaiselle näistä. Ottaakseni yllä olevan tunneskaalan esimerkiksi. Minä tiedän että vaikka Marko näkee kaikki nuo tunteet, ja hänen on kestettävä kaikki se mitä ne tuo tullessaan, niin hän ei ole lähdössä minnekään.  Hän on tukeni ja turvani elämässäni.  Ja tämä toimii myös toisinpäin. Markon ei tarvitse niellä ja peitellä tiettyjä oloja, vaan ne kohdataan yhdessä.

Se tosin kuulostaa helpommalta kuin mitä on.

Vaikka riitatilanteessa, kun molemmat ovat siellä ”punaisessa” päässä tunneskaalalla ja olisi valmis leikkaamaan sen toisen pään irti  ja syöttämään sen susille, niin juuri niinä hetkinä pitää muistaa että on se turvasatama sille toiselle. Riiteleminen on taito, ja itse uskon että jos tätä taitoa ei hio ja harjoittele yhdessä, niin suhde kyllä tulee loppumaan aikanaan. Tämä ei ole hoi!-huuto kaikille pariskunnille että alkakaapa riidellä, vaan enemmänkin apråpåå muistutus. Minä olin surkea riitelijä kun tapasin Markon, ja en tätä itse edes ymmärtänyt silloin. Minä aina tykkään piikitellä Markoa siitä miten olen kouluttanut hänet kelpomieheksi - ymmärsin vasta muutaman vuoden seurustelun jälkeen että nyt on päässyt käymään niin, että Markohan on tässä kouluttanut myös minua. Hänen ansiostaan olen erinomainen riitelijä ja keskustelija. Tosin tänä päivänä riitelemme hyvin harvoin koska olemme kehittäneet uskomattoman keskustelusiteen välillemme. Sitä ei voi edes sanoin kirjoittaa mitä se on tarkoittanut suhteellemme. Olemme kasvaneet yhdessä aikuisiksi ja se näkyy sekä tuntuu kuin on toisen kanssa.

Sen sijaan kinastelu on arkipäivää meillä. Tai no, kinastelu ja kinastelu, mutta väitteleminen ja mielipideasioiden keskusteleminen. Hyväsydämmistä vittuilua harrastamme myös molemmat.

Otsikko on toimiva parisuhde, ja tässä olen nyt paljon puhunut minusta ja Markosta. Aion jatkaa samalla kaavalla koska koen että meidän suhde täyttää kaikki kriteerit kun puhutaan toimivasta parisuhteesta.  Tämä ei ole itsekehuskelua, eikä tietenkään mikään fakta, mutta sekä minä ja Marko koemme tämän yhteisen elämän… jotenkin poikkeavan hienona. Vaikka molemmilla on tällä hetkellä tunne että tulemme kärsimään toistemme seurasta vielä vanhuusvuosina, niin olemme samalla tietoisia että asia voi muuttua. En rehellisesti sanoen osaa kuvitella mikä voisi saada polkumme erkanemaan, mutta se kai samalla on vähän se juju siinä.
Tämä ei ole parisuhde käsikirjoitus jota suosittelen kenenkään kokeilevan, vaan kirjoittelen nyt vain asioita jotka ovat toimineet meillä ja rakentaneet pohjan nykyiselle elämällemme.

Eli luottamus ja keskustelutaidot ovat tärkeitä.

Sitten on hyvä tiedostaa että pitkällä tähtäimellä parisuhde ei ole tasapaksua. Minä näen etenevän parisuhteen eri jaksoina.

Ensin tietenkin on tavattava se tyyppi. Siitä alkaa ensimmäinen vaihe, eli tutustuminen. Se on jännittävää ja siitä toisesta ei meinaa saada tarpeekseen (jos se on se tyyppi siis). Sitä ihastutaan ja vietetään paljon aikaa yhdessä. Tämän myötä ne tunnetut perhoset vatsassa aloittavat lepattamaan.
Ihastumisen ja tutustumisen myötä leijutaan, jotkut nopeammin kuin toiset, sitten siihen rakastumis vaiheeseen (ruotsinkielinen sana ”nykär” on se mitä haen tässä). Perhoset tekevät tornadoja vatsassa ja sydämenmuotoisia kuvia leijailee elämän ympärillä.

Rakastuminen on vahva tunne ja siihen ”tyydytään” hetki. Kun yhteistä taivalta on tullut niin sitä ehkä toivoo jotakin ”lisää” suhteeseen – jonkinlainen kehittymisvaihe, jos sen nyt voi muotoilla niin. Se voi olla yhteenmuutto, kihlaus, yhteisen kotieläimen hankinta tms. Jokin asia(/asioita) joka ”sitoo” yhteen kaksi henkilöä enemmän kuin pelkällä tunnetasolla. Tämä vaihe voi olla pitkäkin jos yhden ”askeleen” jälkeen antaa kulua hetken ennen kuin ottaa seuraavan. Aina askelen yhteydessä tulee pieni innostus joka puhaltaa tuulta taas purjeisiin – ja saadaan ehkä jopa sitä ”nykär” fiilistä taas.

Sitten jossain vaiheessa kuitenkin arki tulee vastaan. Askeleita ei ole otettavana tai niitä ei haluta ottaa. Se on nukkumista, syömistä, työntekoa ja jos jaksaa niin sosialisointia. Eli ”tää on ny tätä elämää mitä tullaan elelemään” vaihe. Itse uskon että jos suhteelle ei ole tukevaa pohjaa tähän vaiheeseen siirtyminen/tässä oleminen  on yksi kompastuskivi. On sitä ja tätä mitä pitää tehdä, toinen on sitä mieltä että tekee enemmän kuin toinen tai että toisen pitäisi tehdä tuota tai tätä, ja yhteistä aikaa ei ole tai sitten toista näkee aivan liikaa. Arki kuluttaa.

Arjen vastaanottaminen sellaisena kuin se on, ja sen hyväksyminen, on tärkeää. Ottaakseni taas meidän suhteen esimerkiksi, niin me juurikin taapersimme tuontyyppistä polkua pitkin. Nautimme joka vaiheesta ja nautimme vieläkin muistelemalla. Puhumme aina välillä siitä mitä ajattelimme kun näimme toisemme ensi kertaa, milloin ihastui, mikä sai toisen rakastumaan, erinäisistä ”seikkailuista” mitä tuli tehtyä yhdessä ja muuten vain höpötellään yhteisistä hetkistä ja vuosista mitä on tullut takakonttiin. Tietenkin joitakin asioita voi jäädä kaipaamaan, esimerkiksi niitä perhosia vatsassa ja sitä kihelmöintiä ja sitä ”peliä” jotta saisi napattua sen toisen itselleen. Kun näet, ja itse koet, miten rakastuminen lähestyy.

Nyt tiedän että Marko on minun ja tulee aina olemaan. Siinä se vaara onkin. Että liikaa jää kaipaamaan jotakin tiettyä oloa ja ei ymmärrä että se mitä elämässä sillä hetkellä on on jotakin paljon arvokkaampaa. En siis vähättele muita vaiheita, ne ovat mahtavia ja olen nauttinut jokaisesta vaiheesta. Sanon vain että nyt se on erilaista. Minulla on tällä hetkellä elämässäni henkilö jonka kanssa jaan kaiken. Henkilö jolle voin näyttää kaikki eri puoleni ilman mitään pelkoja. Luottamusta ilman ehtoja tai odotuksia. Vieressäni on joku joka tuntee minut läpikotoisin. Mikä voisi olla parempaa kuin täysivarmuus itsestäsi, ja samanlainen varmuus jostakin toisesta?




Kuin kirjoitin aikaisemmin rakkaudesta, kerroin että minulle se on niitä arkisia asioita ja eleitä. Liian helposti voi valua siihen, että ottaa sen toisen itsestäänselvyytenä. Totta kai nautin kun saan yhteistä parisuhdeaikaa Markon kanssa, meillä on treffit tai jotakin muuta suunniteltua. Kukkakimppu tai yhteiskylpy tekee aina myös terää. Mutta en minä niillä jaksaisi. Minä haluan tietää, ja haluan Markon tietävän, joka päivä että hän on tärkeä minulle. Suurimmaksi osaksi tämä toteutuu ja elämä on onnellista ja kinastelua täynnä. Sitten kuitenkin on niitä vähemmän hyviä jaksoja jolloin olemme käyneet keskusteluja jotka alkavat ”Minä tarvitsen enemmän läheisyyttä” tai ”Koen että et ole tarpeeksi mukana asioissa” tyyppisesti. Näiden jaksojen pelastus on tosiaan keskustelu. Olemme käyttäneet satatuhattamiljoonaa tuntia pelkkään keskusteluun – sen takia olemme tällä vielä tänään.
Joten on hyvä tiedostaa suhteen vaihe/muoto jotta sieltä puskista ei tule nyrkkiä naamaan.

Jäljittelyä ja vertailua kannattaa myös välttää. Jos liikaa katselee mitä muut pariskunnat tekevät ja miten heidän suhde etenee niin oma voi hyvinkin kärsiä. Rakkaudessa ei pidä edetä tietyn kaavan mukaan tai ottaa tiettyjä askelia vain koska ”se kuuluu tehdä niin”. Jos on löytänyt oikean henkilön viereensä sillä ei ole väliä miltä parisuhde näyttää ulkoapäin. Yhteiskunnan paineilla ei ole väliä.

Kirjoitan tässä minun näkemyksiäni oman suhteen ja kokemusten perusteella. Joidenkin parisuhde on voinut edetä aivan eritavalla ja kuitenkin olla yhtälailla toimiva.

Haluan tähän lopuksi painottaa sitä, että rakkautta ei voi mitata vuosissa. Meidän rakkaus Markon kanssa ei ole ”parempi” tai ”vahvempi” kuin pariskunnan joka on ollut yhdessä vaikkapa vuoden verran. Minä rakastin Markoa yhtälailla suhteen alussa kuin nytkin – suhde on vain saanut uusi tasoja vuosien myötä. Uudet tasot ovat tulleet/tulevat sen mukaan kun oppii tuntemaan sen toisen ja saa elää yhteistä arkea. Ja meidän suhde kehittyy vieläkin – ja vahvistuu koko ajan. Se ei lopu ikinä.

Toimiva parisuhde ei ole ikinä ”valmis”. Vuosien saatossa monet asiat voivat muuttua, kyse onkin sitten siitä miten itse kehittyy kaiken mukana.

Niin kuin kirjoitin aikaisemmin… Parisuhteessa ei pidä haluta muuttaa toista, mutta jokaisen pitää kehittyä ja parisuhteessa saa vaatia yhdessä kehittymistä.


-Matilda

06 syyskuuta 2017

Mitä jään kaipaamaan raskausajalta...

Netistä löytyy loputtomasti "Mitä en jää kaipaamaan raskausajasta" - listoja. Voin kyllä samaistua hyvin moneen asiaan näillä listoilla. Ajattelin kuitenkin nyt itse tehdä käänteisen listan, eli mitä jään kaipaamaan.

Jos aloitan alkuraskaudesta (varsinkin tässä raskaudessa) niin on tasan yksi asia mitä jään kaipaamaan. Huonot olot ja zombiejaksot on sellaiset mitä ei todellakaan muistele lämmöllä. Sen sijaan, se ihanaa tunne kun on saanut tietää että muutaman kuukauden päästä maailmaan tupsahtaa uusi aarre, on kuvailemattoman mahtava. Ja se mikä tekee tuosta "kaipaamisen arvoisen" on että aluksi kukaan muu, ei koko maailmassa, tiedä minkälainen onni kuplii oman perheen sydämmissä. Se on kirjaimellisesti perheen pienen pieni salaisuus.



Mitä muuta?
- Tässä on toki kaksi puolta - mutta jään kaipaamaan sitä että näkee miten oma keho muuttuu raskauden myötä. Saa eturivin paikan seurata sitä mihin naisen keho on luotu.
- Jään kaipaamaan niitä hetkiä kun olet ollut liikkeellä koko päivän, ja jalkapohjia särkee, ja päivän päätteeksi vain lösähdät sohvalle ja nostat jalat ylös. Se helpotuksen aalto joka kulkee tuolloin kehon läpi on kyllä peukunnoston arvoinen.
- Kun yrität sulloa itsesi jostain ohi ja mahasi tulee kuin hyökyaaltona jotakin selkään. En siis jää kaipaamaan sitä että joku luulee minun haluavan sumo ottelun hänen kanssaan, vaan sitä, että saan tunteen että "täältä me tullaan". Minä ja hän - tunne että kannat jotakin itseäsi suurempaa.
- Sitä että voit syödä sen yhden ekstra jätskin, vain koska olet niin reipas kun päivästä toiseen jaksat kantaa sitä yhtä nyyttiä mukanasi.
- Kun joku ei ole aikaisemmin koskettanut raskausvatsaa ja pystyt antamaan sen kokemuksen jollekkin. Tiedän, outoa! Mutta se reaktio kun tällainen henkilö laittaa sen käden vatsalle on kyllä muistamisen arvoista. Varsinkin jos lapsi vielä juuri silloin päättää kertoa itsestään.
- Niitä onnellisuusaaltoja mitkä iskee kuin salama kirkkaalta taivaalta. Rakastat elämää, kaikkia ja kaikkea. Sydämmeen ja kehoon sattuu oikein, ja vain siksi että olet niin onnellinen. Eli tämä on myös sellainen jossa on se kääntöpuoli. Hormoonit...
- Saa "hyväksytysti" lähteä vessaan useammankin kerran kokouksen aikana.
- Raskaus on hyvä icebreaker monessa tilanteessa. Ja vielä parempi smalltalk aihe - sinusta tulee monelle helpompi kohde lähestyä.
- Niitä pieniä hymyjä mitä ihmiset antavat sinulle ilman mitään syytä.
- Möyrintää, potkuja, pistoja ja niitä hytkähdyksiä mitä pieni pistää sinut tekemään. Kun laittaa kädet vatsan päälle ja saat tuntea miten siellä pieni ihminen liikkuu.
- Pikkumiehen hellyttävää käyttäytymistä vatsan kanssa - tosin saan varmaan nauttia sitten samaisesta käytöksestä kun pikkunen on vatsan ulkopuolellakin. Toivottavasti ainakin.
- Ajatusleikkejä. Minkä näköinen hän on ja muita mysteerejä mitä et voi tietää kun pallero on vielä työn alla.
- En tiedä kuuluuko tämä varsinaisesti raskausaikaan... mutta ensikohtaamista pienen kanssa. Ensin se odotus ja epätietoisuus että milloin hän nyt oikein päättää tulla - ja sitten kaiken sen "työn" jälkeen näet hänet ensimmäisen kerran. Eli ehkä raskausaikaan liittäen sen voisi muotoilla ehkä näin:
Jään kaipaamaan ajatusta, ajatusta siitä, miltä ensikohtaaminen uuden tulokkaan kanssa tulee olemaan.
Ja viimeiseksi se varmasti selkein...
Jään ehdottomasti kaipaamaan sitä että saan rakentaa uutta elämää kehossani. Se on yksi niitä asioita mitä ei kauhean moni asia tässä maailmassa peittoa.

-Matilda
Hakusana: raskaus, Matildan raskaus, lista, kaipaus, ajatuksia

02 syyskuuta 2017

RV 38 (37+2) ja ajatuksia raskauden loppuvaiheesta

Täällä alkoi perjantaina raskausviikko 38 mikä tarkoittaa sitä, että lapsi on nyt täysiaikainen ja valmis syntymään milloin tahansa. Käytännössähän tämä meinaa sitä, että olen raskaana enää korkeintaan vajaa viisi viikkoa mikäli mini ajatteli yliaikaiseksi mennä.

Ajatukset raskauden loppuvaiheesta ovat tavallaan ristiriitaiset. Olen todellakin kurkkua myöten (kirjaimellisesti, koko ajan oksettaa ja/tai närästää) täynnä raskaana olemista mutta silti tiedän, että raskausvatsaa ja vauvan liikkeitä tulee ikävä kun tämä on ohi. Yritän siis todellakin nauttia viimeisistä hetkistä ennen tämän loppumista.

Nauttimisesta tekee vaikeaksi kaikki nämä loppuajan vaivat. Päivittäin supistelee kipeästi, vessassa saa ravata jatkuvasti ("vatsatautia" kestänyt 1,5 viikkoa), paikat lonksuu ja poksuu kuin vanha Lada konsanaan, selkään ja alapäähän särkee ja jomottaa, käsiä ja jalkoja hieman turvottaa (tämän suhteen olen kyllä päässyt helpolla!), nukuttua ei saa yhtään... Lista on aika pitkä. Mutta uskomattoman ja pitkän matkan olemme minin kanssa tehneet päästääksemme tähän pisteeseen, olen kiitollinen siitä, että pienellä vaikuttaisi kaikki olevan hyvin ja hän on kovaa vauhtia tulossa maailmaan. 

Supistuskivut ovat kuitenkin ns. hyvää kipua sillä se kertoo siitä, että meidän vauva on kohta meidän sylissä. Jokainen särky ja kipu tuo hänet lähemmäksi meitä.




Tiedostan siis sen, että kunhan tästä urakasta selvitään niin ikävä tätä kaikkea tulee. On se kuitenkin ihan uskomatonta ajatella, että minun sisällä kasvaa pieni ihmisenalku ja hän on kulkenut mukanani jo yhdeksän kuukauden ajan! Olin missä vaan niin pieni on ollut mukana monottamassa minua kylkiin ja rakkoon. Vielä jännempää on ajatella, että kohta pääsemme ihan aidosti tutustumaan tähän pieneen ihmiseen - millainen hän on, miltä hän näyttää. Se on hullua kuinka meidät erottaa tällä hetkellä pelkkä kohtu (ja hieman myös läski) mutta pian me jo saamme hänet syliin. ♡

Joten hei minimuija, voisitko nyt ulostautua, äiti olisi ainakin hyvin valmis jo jakautumaan vaikka olet ihana ollut jo masussakin. Äiti ja isä odottaa sinua jo kovasti!

- Emilia


Rv 36


Oih!
Köpöttelin terassille iltatee kädessä ja tämä oli näkymä. Puhelinkuva ei missään määrin pysty näyttämään mitkä suurenmoiset värit taivasta koristi. Aivan upea näky. Tulin juuri sopivasti ulos, sillä värit haalistuivat nopeasti ja en saanut montaa minuuttia kauempaa ihastella tätä. Jo alla olevia (surkeanlaatuisia) raskauskuvia ottaessa taivas olikin jo muttunut suhteellisen normaaleiksi iltaväreiksi.

Mutta siis - raskausviikolla 36 mennään. 

Keskiviikkona olin viimeistä päivää töissä, ja pakko myöntää, että tuntuu kyllä aika hyvältä olla äitiyslomalla. Vaikka olo on näin suureksi suhteellisen hyvä, niin täyspäiväiset työviikot rupesivat jo ottaa voimille. Muutenkin tässä kuluneen viikon aikana kroppa on selkeästi ruvennut valmistautumaan tulevaa synnytystä varten.

Reipasta painetta tuntuu alaspäin ja lantioni/alapää naksuu yhtä mittaa. Yksi ilta Marko kysyi hämmästyneenä mistä tuo "klonks" ääni kuului, naureskelin että juuripa sieltä mistä varmaan arveletkin sen kuuluneen :D 
Muutenkin tunnen että kehoni valmistautuu nyt "paremmin" kuin esikoisen kanssa. Olo on hyvin raskaana oleva ja nyt ymmärrän miksi jotkut odottavat äidit sanovat "Voisipa se tulla jo". Tätä ihmettelin esikoista odottaesani että mikä kiire äideilla on saada se lapsi sieltä ulos - sehän oli ihanaa keinua menemään tuon pallukan kanssa! Mutta tosiaan, minä olen jo henkisesti valmis menemään synnyttämään. Nyt sitten odotellaan että neitokainen olisi samaa mieltä äidin kanssa.


Yksi mielenkiintoinen, mutta hieman ikävä, asia on parin viime viikon aikana häirinnyt minua. Tuossa noin - yritän hienosti kuvassa osoittaa missä:


Niin on sellainen 5cm x 5cm polttava kipukohta. Kipu ei ole mukana koko ajan, mutta päivittäin kuitenkin tätä samaa kohtaa polttelee ikävästi. Kosketusarka se ei onneksi ole.
Itse mietiskeltyäni asiaa luulen että se voisi olla pieni revähdys vatsalihaksissa? En tiedä, onko jollakin muulla ollut samanlaista? Oletteko saaneet tietää mistä se voisi johtua?

-Matilda


Hakusana: rv, rv 36, Matildan raskaus, viikot, raskausviikko