1 år / 1 v.

Tänka sig! Det är redan ett år sedan vårt lilla hjärta kom till denna värld. Jag vet att dethär uttrycket är slitet, men "voi va tiden går fort".

Minns som igår känslan då barnvattnet började sipra, resorna till sjukhuset, samtalet till min mamma och syster att nu är vi påväg in, väntan på att gå in i förlossningssalen, den 22 timmar långa förlossningen och längtan att äntligen få träffa vårt mirakel.

Idag har varit en speciell dag. Vårt barn har nått en etapp i sitt liv. Jag är lycklig och känner mej superstolt. För jag menar, han är ju det enda barnet i världen som fyllt 1 år. Jag vet inte varifrån den känslan kommer, men en stolt mamma sitter här och skriver. Fastän jag är fylld av stolthet och lycka, så vill mitt hjärta släppa en liten tår ändå... det är ju mitt lilla gulle som växer upp. 

Man börjar inse att han kommer inte förevigt vara liten. Alla dessa 365 dagar som gått har jag njutit av så mycket det går. Tagit vara på alla gemensamma stunder, en massa bilder finns dokumenterat, vi har skrattat, busat, härjat, kramats, gråtit och återigen skrattat. Tiden som gått får man aldrig tillbaka, du kan inte leva om situationer då han sa "mamma" för första gången, började kukkuu leken av eget initiativ eller började paija och pussa hundarna istället för att banka på dom.

 Men jo, jag vet, allt dehär finns ju som minnen. Man kan alltid stänga ögonen och komma ihåg. Plus att mina fem A4:ror med datum hjälper säkert till. Allt från att visa tungan för första gången till att ta sina första steg utan stöd. 

Just var han ju en 2 veckor gammal beibis som bara åt, sov och kakka. Nu har han eld i reven så det understa ruttnar. Fast jag skulle förevigt villa ha haft honom som den 2 veckor gamla lillklimppen vill jag samtidigt redan veta hurdan man det växer av honom. Hur ser han ut, hurdan röst har han, hurdana värderingar och tankar rullar på i huvudet osv. Jag har lite mixed feelings som ni säkert ser... men om jag nu sku vänta på att han börjar dagiset, springa, tala och sjunga först, så tror jag det är en bra start.

Men ja, man kan väl inte annat än tacka universium för att vårt liv har fått en sån rikedom som denhär killen. Kärleken man har för sitt eget barn är obeskrivlig. Jag tror varje mamma, och varje förälder, kan nicka när jag säger att man kan inte förstå hur stark kärlek man kan känna innan man har ett eget barn. 

Jag visste innan vi fick vår son att den största kärleken är mellan ett barn och förälder. Trodde jag kunde tänka mej hur enormt starkt bond det är, men där hade jag fel. Hur jag än så värmen, glädjen och kärleken framför mej så kasta den mej på baken ändå. Och några kullerbyttor därpå. Jag hade ingen aning.

Nu har jag.

Ett fantastisk härligt år bakom, hoppeligen flera hundratusen framför!

Grattis vår lilla busunge <3

-Matilda

Siitä on jo vuosi kun meidän rakas poika syntyi tähän maailmaan. Tiedän että tämä sanonta on kulunut, mutta "meneepä aika nopeasti".

Muistan kun eilisen sen tunteen kun lapsivesi rupesi tihkumaan, matkat sairaalaan, puheluni äidilleni ja siskolleni että nyt sitä mennään, odottelu että pääsee synnytyssaliin, sen 22 tuntisen synnytyksen ja kaipuu saada tavata meidän oma pikku ihmeemme.

Tämä päivä on ollut hyvin erikoinen. Meidän poikamme saavutti ensimmäisen etappinsa. Olen onnellinen ja erittäin ylpeä. Koska kuinka moni lapsi tässä maailmassa täyttää elämänsä aikana vuoden. En tiedä mistä se tunne kumpuaa, mutta ylpeä äiti täällä jokatapauksessa kirjoittelee. 

Vaikka olen onnellinen ja ylpeä, niin tunnen myös haikeutta... sehän on minun pikkukulta joka varttuu. Sitä rupeaa ymmärtämään että aika se ei pysähdy, ja hänestäkin tulee aikuinen joskus. 

Nämä 365 päivää ovat olleet elämäni parhaimmat. Olen nauttinut jokaisesta hetkestä, meidän tietokoneelta löytyy tuhansia kuvia, olemme nauraneet, riehuneet, halailleet, itkenyt ja siihen päälle vielä nauranut. Menyttä ei voi elää uudestaan. Ei pääse takaisin siihen tilanteeseen kun lapsi sanoi äiti ensimmäisen kerran, aloitti kukkuu leikin oma-aloitteisesti tai kun hän aloitti koirien paijaamisen ja pussaamisen rummuttelemisen sijaan. 

Ja joo, tiedän että vaikka aika menee koko ajan eteenpäin meille jää muistot. Aina voi sulkea silmänsä ja palata mielessään takaisin kaikkiin näihin hetkiin. Ja muistamisessa minun kokoelma päivämääriä varmasti auttaa. Niitä on aikamoinen liuska. Mukaan mahtuu kaikkea ensimmäisen kerran kielen näyttämisestä ensimmäisiin askeliin ilman tukea.

Äskenhän hän oli kaksi viikkoinen vauva joka söi, nukkui ja kakkasi. Nyt hänellä on tulta persuksissa ja ei pysy paikoillaan sitten millään. Haluaisin että hän ikuisesti pysyy pienenä ja viattomana, mutta samalla en malta odottaa minkälainen mies hänestä kasvaa. Minkä näköinen hänestä tulee, minkälainen ääni hänellä on, minkälaiset arvot ja ajatukset siellä päässä pyörii jne. 

Niin kuin huomaatte niin minulla on hieman ristiriitaiset tuntemukset tässä asiassa. Jos nyt kuitenkin odottelisin kärsivällisesti päiväkodin aloitusta, ensimmäisiä juoksuaskelia, yhteisiä keskusteluja ja lauluhetkiä. Jospa lähdettäisiin siitä...

Mutta, ei kai sitä voi muuta kun kiittää universumia siitä että meidän elämää rikastuttaa maailman ihanin poika. Rakkautta lapsen ja vanhemman välillä ei voi kuvailla. Uskon että jokainen äiti, ja vanhempi, voi nyökkäillä kun sanon että sitä rakkauden määrää ei voi ymmärtää ennen kuin saa oman lapsen.

Ennen kuin saimme lapsen tiesin että kaikista suurin rakkaus on lapsen ja vanhemman välillä. Luulin tietäväni miten voimakas side se voi olla. Olin väärässä. Vaikka kuinka näin sen lämmön, onnen ja rakkauden edessäni se onnistu kuitenkin heittämään minut selälleni. Ja siitä vielä muutaman kierroksen ympäri. Minulla ei ollut aavistustakaan.

Nyt minulla on.

Mahtava vuosi takana, toivottavasti muutama satatuhat edessä!

Onnea 1-vuotiaalle hurjapäälle <3

-Matilda

Juhannus 2016

Noniin. Juhannus vuosimallia 2016 on nyt juhlittu ja henkisesti myös siitä selvitty. En oikein tiedä mitä tästä keskikesän juhlasta voisi kirjoittaa mutta kokeillaan.

Torstaina lähdettiin töistä suoraan ajelemaan Hankoon. Lupauduin kuskiksi, sillä tiesin jo etukäteen, ettei minusta ole sunnuntaina ajamaan autoa :) Lisäksi jos muutaman huurteisen olisin korkannut jo menomatkalla, oltaisiin tehty matkaa viisi tuntia, tollaseen 145 kilometrin matkaan saisin mahdutettua aika monta vessapysähdystä.

Perille kun päästiin, käytiin vielä Systembolagetissa hakemassa skumppaa aamuksi, tietenkin. Torstaina käytiin vähän kylillä kattelemassa menoa mutta lähdettiin jo aikaisin kotiin. Käytiin sitten illalla/yöllä vielä saunomassa, nattbastu on aina kivaa puuhaa.

Perjantai aloitettiin skumpalla ja kauppareissulla. Todettiin, että pitäähän sitä jotain myös vissiin syödä jos aikoo juhannusta jaksaa juhlia. Perjantaina käytiin dagbastussa ja kuudelta viskattiin lippu tankoon. Tässä vaiheessa on pakko antaa taputukset ystävälleni Hennulle joka oli mukana. Ollaan juhannusta vietetty Hangossa vaikka kuinka monta vuotta eikä olla koskaan saatu lippua yläilmoihin!!

Lauantai meni dagbastun merkeissä ja illemmalla lähdettiin käymään kylillä. Helsingistä tuli pari kaveria lisää Hankojuhannukseen niin istuttiin terassilla loppuilta. Ja Hangossa näkee aina paljon tuttuja niin kivaa oli :)

Sunnuntaina nukuttiin pitkään, joku taisi tulla kotiin vasta puoli 11 aamulla (en minä!) joten lähtökin venähti myöhäiseksi. Siitä sitten ruumiinosat sekä tavarat autoon ja kohti Helsinkiä.

Voin kertoa, että maanantaina väsytti hieman töissä :) En tosin ollut yksin tunteeni kanssa, täällä oli suurin osa naama turvoksissa. 

- Emilia

Ja sitten Matildan juhannus, tästä sen huomaa jo aika konkreettisesti, kuinka erilaisia ollaan :D

Vi bestämde oss att i år inte planera något extra inför midsommaren. Vi har en ganska tajt tidtabell med husbygget, så det är inte möjligt att ta "ledigt" från det projektet. Vi var okej med det, vi tar igen sedan nästa år.
Så det var som vilken som helst helg. Vi var hela gänget på bygget, testade nya lekparker, mycket mysandet och lek överlag. Men fredagen passade vi på att "piffa" upp vår kväll med egen gjord pizza och en kall där på. Efter läggningen kryp jag och Marko ner i soffan och tittade några episoder på en serie. Inget extra alltså, bara den härliga vardagen tillsammans! :)

Me päätimme että tänä vuonna emme tee mitään juhannussuunnitelmia. Meillä on aika tiukka aikataulu rakennusprojektin kanssa, joten sieltä ei voi ottaa "vapaata" ihan miten vain. Meitä se ei kauheasti haitannut, ensi vuonna sitten.
Joten meidän perheelle tämä oli ihan tavallinen viikonloppu. Olimme koko poppoo tontilla, kokeilimme uusia leikkipuistoja, paljon leikkiä ja "mysandet" (en nyt tähän hätään keksi mikä tuo sana on suomeksi). Perjantaina päätimme kuitenkin hieman maustaa meidän iltaa. Teimme kotitekoista pizzaa ja otimme yhden kylmän siihen päälle. Kun pikkunen nukahti parkkeerasin Markon kainaloon ja katsoimme muutaman jakson yhtä sarjaa. Eli ei mitään extraa, ihanaa arkea vain! :)

- Matilda

 

1. Kerrostalo vs Omakotitalo

Tämä tuleva maanantaisetti pitäisi 10 osan sijaan olla 12 osainen. Ensimmäisen osan pitäisi oikeastaan olla ”omaan muutto”, ja toinen osa ”vuokralla vai omistusasunto”.

Kun kirjoitin alas otsikoita halusin että tekstit ovat loogisessa järjestyksessä. Että tästä sekamelskasta löytyisi se kuuluisa punainen lanka. Mutta raskausaivot ovat nähtävästi liian kiintyneet minuun, joten tällä kertaa saatte tyytyä oranssiin lankaan.

…mutta varmasti nuo kaksi asiaa, mitkä nyt eivät tähän kokonaisuuteen mahtuneet mukaan, tulevat jossain vaiheessa käsiteltyä. Tai ainakin se miten me päädyimme muuttamaan yhteen täytettyämme 18, ja miksi kahden vuokra-asunnon jälkeen hankimme sitten omistusasunnon.

(Mutta ehkä tämän kokonaisuuden voisi miettiä siltä kantilta, että kun on jo tehnyt päätöksen hankkia sen oman, niin mitä sitten tulee mietittyä?)

Joten, kerrostalo vai omakotitalo.

Molemmissa on omat hyvät ja ”huonot” puolensa, eli mieltymyskysymyshän se on.
Minä pystyn suoraan sanomaan kumpi minua miellyttää enemmän, sillä kokemusta molemmista on (rivitalot mukaan lukien).  Mutta ajattelin ensin hieman kirjoitella ympäripyöreästi ajatuksia molemmista.

Jos aloitetaan kerrostalo asumisesta.

Ensimmäinen omistusasuntomme

Olen asunut seitsemässä eri kerrostaloasunnossa. Kaksi lapsuudenaikana, ja viisi nyt aikuisiällä (tai no… sehän tietenkin riippuu miten määrittele nuo – mutta teini-iän aikana/jälkeen). Rivitalo asumista tuli kokeiltua ala-aste ikäisenä ja meidän ensiasunto Markon kanssa oli ehkä jollain tapaa rivitaloasunto (Vuokranantajat olivat muuttaneet n. 400 neliöisen omakotitalon kolmeksi kaksikerroksiseksi asunnoksi – eli miksi nyt tuollaista kompleksia sitten kutsuisi?). Joka tapauksessa niin on tullut asuttua kerros- ja rivitaloissa.

Kerrostalot ovat yleensä ns. hyvillä paikoilla. Julkiset kulkee näppärästi, leikki- ja urheilupuistot, kaupat ja muut palvelut ovat lähietäisyydellä. Toisaalta niin ravintolat ja kapatkin useasti.  Minä olen muutaman kerran joutunut käymään syvällisiä ja rakentavia keskusteluja heikkojalkaisten kanssa – mutta eipä siinä mitään, yleensä se on kuitenkin enemmän hauskaa kuin vaikkapa ärsyttävää tai ahdistavaa.

Kerrostalon piha-alue on aina siisti vaikka itse ei tee mitään?
Myös rappukäytävä on aina mopattu, likaiset eteismatot kävelevät itse pesuun, ja jos vaikkapa ulko-ovi, ikkunat, saunatilat jne on huollon tarpeessa niin se myös korjautuu itsestään. Ei mitään omia to do listeja jotta hommat hoituu.

Vuokra-asunnoissa on sekin hyvä puoli, jos vaikkapa jokin kodinkone räjähtää niin ei tarvitse itse ostaa uutta. Tämä ei tietenkään päde omistusasunnoissa.

Yhteisöllisyys – tai no, muotoilenpa uudestaan… naapurit ovat lähellä. Jos tämä on plussa tai miinus riippuu luonnollisesti naapureista. Minulla on kokemusta molemmista ääripäistä. En lähde paukuttamaan noita huonoja, outoja ja lapsellisia juttuja, mutta minulla on esimerkiksi pelkkää hyvää sanottavaa meidän edellisistä naapureista. Meidän pikkupoju sai kaveruksen yläkerrasta, itse sain seuraa äitiysloman aikana ja pojan synnyttyä meille tuotiin tuoreita riisipiirakoita ja onnittelukortteja :) 

Taloyhtiön talkoot voivat olla mukavia tapahtumia. Ainakin tuossa edellisessä paikassa niin talkoiden yhteydessä saunat lämitettiin ja grilli oli kuumana. Lapset hääräsi mukana ja auttoivat aikuisia haravoinnissa, eli toisin sanoen lehtien levittämisessä.

Jos käyttää yhteisiä tiloja, kuin varastoja ja pesu-/kuivaustiloja, niin aina on se mahdollisuus että jotakin häviää. Lastenvaunut, pyörät ja vaatteetkin voivat saada jalat alleen, ja ei välttämättä talon asukkaiden toimesta. Itse olin kerran kriminelli ja pölläsin naapurin vaatteet kuivaustiloista. En tiedä miten pystyin erehtymään niin, sillä ylhäällä kun rupesin viikkailemaan vaatteita niin sieltä tupsahti leopardi maximekkoja, hyvin "ei minua" olevia kuoseja ja kaikenmoisi röyhelöitä. Kipitin sitten takaisin alas kellarin ja laitoin viikatut vaattet pöydälle. Eli vahinkojakin voi sattua. Tässä tapauksessa joku muu oli tullut kuivaamaan vaatteensa minun varatulle vuorolle, niin luulenpa että siksi erehdyin. 

Näin korkealla olevaa parveketta ei voi saada jos asuu omakotitalossa. Me asuimme tässä 7 kerroksessa.

Sitten sitten...

Omakotitalo elämää olen kokenut neljässä eri talossa. Joissakin asustelimme pidempään kuin toisissa.

Onhan niitä omakotitaloja jotka sijaitsevat lähellä palveluita, joten siinä ei välttämättä aina ole eroa näissä kahdessa asumismuodossa. Mutta ovet, ikkunat ja piha ei kuitenkaan omakotitalossa hoida itseään. Puhumattakaan niistä talviaamuista kun hikoilee lumikolan kanssa – kerrostalossa kunhan vaan kävelet niitä aurattuja polkuja. 

Huoltotoimenpiteet eivät mene mistään yhteisestä kassasta... vaan ne pitää sieltä oman lompakon pohjalta kaivaa ne hilut.

Omakotitalossa sinulla ei ole pakollista hiljaisuutta. Kun sinua ja naapuria erottaa 30 cm betoniseinä niin joudut illalla klo. 21 tai 22 jälkeen hyssyttelemään koiria kun iltahepulit alkaa.
Kun oikeastaan silloin, ainakin itse, haluaisin hypätä olohuoneen pöydälle ulvomaan ja riehumaan näiden karvamussukoiden kanssa. Kaikki tietty omalla tavallaan tuossa asiassa.

Jos omakotitalon putkisto ei ole liitetty kunnan vesi- ja viemäriverkostoon niin pitää muistaa tyhjentää umpisäiliö. Ja muutenkin omakotitalossa on koko ajan jotakin huolettavaa tai tehtävää. Itse en näe tätä huonona asiana ollenkaan, mutta joillekin se jatkuva tekeminen ei välttämättä sovi tai ole mieluista.

Posti ei tule suoraan sisälle. Ne pitää käydä hakemassa sieltä postilaatikolta. Meidän postilaatikko tulee olemaan muutaman sadan metrin päässä. Pitääpä muuten opettaa koirille noutamaan posti! 

Sitten on vielä tuo pihalla oleminen. Omakotitalossa kun voit vaikka leikata ruohoa alasti, juoda aamukahvit terdellä samalla kun teet helikopteria (tällä nyt en väitä että oma mies tätä tekisi) tai rakentaa puumajan juuri siihen mihin haluat. Ajatteleppa jos teet jotakin äsken mainituista taloyhtiön pihalla, varmaasti jollakin olisi jotakin sanottavaa siitä – helikopterin kohdalla ehkä  jopa herra poliisilla.

Sanoisin myös että koiraelämä helpottuu kun on oma piha. He saavat olla ulkona niin paljon kuin sielu sietää, ja liikunnasta ei ole puutetta ainakaan. 

Omasta kokemuksesta voin kertoa, että välillä se on sellaista showta kun lähtee vaunujen ja kahden koiran kanssa liikenteeseen. Tunget kaikki hissiin, änget itse perään ja vedät vatsan sisään, levität pakarat pitktin seiniä ja sitten kurotat painamaan sitä hissinappia. Menee se aivan hyvin, mutta helpompaa se on tottakai vain avata ovi. (Puhumattakaan koirien rippetaudeista... varsinkin Zachilla niitä on tasaisin aikavälein ja hissillä eestaas meneminen on kieltämättä hieman rasittavaa - varsinkin jos vertaa siihen yhden oven avaamiseen).

3 km tällaista niin meidän tontti löytyy

Tässä nyt muutamia eroavaisuuksia. Varmasti on monta asiaa jotka jäi kirjoittamatta. Mutta jos teillä lukijoilla tulee mieleen jokin pointti minkä voisin lisätä tähän niin rohkeasti vaan kommenttia :) jos ei tule tårta på tårtaa niin lupaan lisätä teidän pointit tähän tekstiin.

Vaikka olen nämä vuodet viihtynytkin meidän asunnoissa, niin ehdottomasti omakotitalo asuminen on omaan mieleen. Olen sitä hieman ikävöinyt, ja niin on kyllä Markokin.

- Matilda

10 osaa

Taas minä täällä hei...

Kun perustimme tämän blogin ajattelimme Emilian kanssa että kirjoittelisimme kaksi kertaa viikossa, yksi teksti per nenä. Tämä tuntui jotenkin sopivalta määrältä... ei liikaa tekstiä, mutta kuitenkin tarpeeksi että ette tylsisty siellä ruudun toisella puolella. Tällä tahdilla takaisimme myös että meillä on jotakin järkevää kirjoitettavaa (tosin varoittelimme laatuongelmista jo ensimmäisessä julkaisussa). 

Emilia osaa pitää tästä tahdista kiinni, minä en sitten alkuunkaan...

Tuntuu että koko ajan olisi jotakin kirjoitettavaa. Pidän välillä itseäni kuristusotteessa että en tule koneen ääreen naputtelemaan. Joku ehkä miettii miksi? No minäpä kerron teille...

Koska ei minulla nyt oikeasti ole mitään fiksua kirjoitettavaa. Höpöttelisin vain niitä näitä. Kait se on tarkoitus että lukijat aina välillä hyötyy jotakin blogin lukemisesta? En tiedä mikä saa tämän sisäisen taitelijani(?) näin kukoistamaan ja pyrkimään lentoon. Olisikohan jonkinlaista alkuinnostusta?

No jokatapauksessa, nyt minusta tuntuu että minulla on hyvä kirjoitusidea. Minä taidan vissiin olla aikamoinen suunnittelija, tai näin olen ainakin kuullut. Ajattelin nimittäin että rykäisisin 2,5 kuukauden maanantai-julkaisusetin. Eli siitä, miten me päädyimme tällaisiin ratkaisuihin mihin olemme nyt päätyneet. Otsikot olisivat:

1. Kerrostalo vai omakotitalo

2. Pk-seutu vai maalla

3. Ostaa vai rakentaa

4. Tontti ostoksille

5. Suunnittelu kaiken A ja O

6. Kilpailutus ja budjetti

7. Ensimmäinen/Ensimmäiset toimitukset tontille

8. Perustukset

9. Pitkästä tavarasta vai elementeistä / valmistalo

10. Sisätyöt + Pihatyöt

Kuulostaa ehkä tylsältä, ja voi jopa ollakkin, mutta jos olet rakentamassa/olet ajatellut rakentamista jossain vaiheessa/joku läheinen on rakentamassa niin noista teksteistä voi ehkä löytyä jotakin hyödyllistä.

Ja vaikka ei itse olisikaan ikinä, milloinkaan, koskaan missään tapauksessa rakentamassa, ja kukaan lähipiirissäkään ei ole, niin yleistietoahan tuossa on.

Mutta jos tuntuu että tällaiset teemat ei ole sinun juttu, niin ei kannata maanantaisin klikkautua blogille. Ajattelin nimittäin että joka maanantai, 10 viikon ajan, laittaisin yhden osan tänne. Jotkut pidempiä kuin toiset.

Toivottavasti ainakin joku saisi jotakin irti noista. Ja ehkä jos meilläki jossain vaiheessa elämää tulee toinen rakennusprojekti vastaan pystyn täältä käydä katsomassa mitä silloin tuli ajateltua ja tehtyä. Ja tietty onko sitä ollenkaan viisastunut iän myötä... luultavasti ei :D

-Matilda

[Lisäys: Nämä tekstit ovat pelkästään suomenkielellä]

Niin kuin ilmoitin aikaisemmin. Kaikki kirjoitukset jotka liittyvät rakennusprojektiin ovat vain suomenkielellä.




Svenskspråkiga

10 måndagar frammåt kommer det komma texter om hur vi har landat i sådana beslut vi har. Texterna kommer ha rubrikerna:
 

1. Höghus eller egnahemshus

2. Huvustadsregionen eller landet

3. Köpa eller bygga

4. Köpa tomt

5. Bra planerat hälften vunnet

6. Budjet och offert tävlandet

7. Första leveranserna till tomten

8. Husets grunder

9. Bygga av bräde eller elementhus/modell hus

10. Inredning och gårdsarbete

Tyvärr kommer texterna bara vara på finska - som jag redan meddelade i ett annat inlägg. Men om något av rubrikerna intresserar så kan man ju alltid ta en titt igenom fastän det inte är på eget modersmål.

Om det inte intresserar överhuvudtaget så rekommenderar jag hoppa över inkommande 10 måndagarna i denhär bloggen :) -men fortsätt gärna titta in någon annan dag!

-Matilda

1926

Äiti, mummi, vanhamummi ja vanhavanhamummi. Ystävällinen ja lämminsydäminen pelleilijä.

Viikonloppuna käänsimme purjeet kohti Hankoa, olimme juhlistamassa tätä mahtavaa ihmistä. Meidän vanhamummi täytti nimittäin 90 vuotta!

Vaikka hän ei tunnista meitä enään, eikä ole se pirteä mummeli joka aina oli ottamassa nyrkkeilymatsia vävynsä kanssa, niin tiedämme että hän tietää, ja myös tuntee että olemme siellä. Sen rakkauden ympärillään!

Hän on nyt muutamia vuosia asunut hoitokodissa, ja välimatkan takia emme pääse tervehtimään häntä niin useasti kuin haluaisimme. Hänestä pidetään kuitenkin hyvää huolta hoitokodissa, ja onhan Hangossa sukulaisia jotka käyvät viikottain katsomassa häntä. Ja vaikka me emme ole siellä paikan päällä, niin vanhamummi kulkee meidän mukanamme täällä. Ajatuksissamme ja sydämessämme. Hän on ollut tärkeä osa meidän lapsuutta, ja meillä on paljon muistoja jotka hymyilyttävät vieläkin.

Itse juhla oli pieni ja tunnelmallinen. Kahvittelua, rupattelua ja elävää kitaramusiikkia. 

Pappikin tuli onnittelemaan. Ensin hän kyllä onntteli meidän Mummia ja antoi virsikirjan hänelle - ohjasimme hänet oikean sankarin luokse. Tätä hän sitten onnitteli 80-vuotis päivänä :D Ei ihan mennyt putkeen. Mutta ei se haittaa. Mielestäni se jo riittää että vaan muistetaan. Ketä onnitellaan, ja mikä numero siinä lauseessa nyt sitten on on toissijaista. Ja  itseasiassa tämä oli hauska yhteensattuma, sillä paikalle tullut pappi sattui olemaan sama pappi joka kastoi meidät! Aika hienoa.

Saimme ikuistettua viisi sukupolvea yhteiskuvaan, ikäeroa nuorimman ja vanhimman välillä on 89 vuotta. Täyttävät vieläpä samassa kuukaudessa. 

Vanhamummi on aina ollut lapsirakas, ja muistan kun eilisen sen kun hän ensimmäisen kerran tapasi pikkumiehen. Hänen käsi nousi ja hän halusi lapsen lähelleen. Sydän särkyi ja suli samaan aikaan <3 oli jotenkin vaan niin koskettava hetki. Ei sellaista pysty selittämään sanoin. 

...kahvittelujen jälkeen siirryimme isovanhempieni luokse syömään lisää kakkua - voileipäkakkua. Nam nam. 


Myöhemmin illalla kävin vielä tapaamassa ystäviä. Niitä hankolaisia lapsuusystäviä. Oli kyllä NIIN mahtavaa nähdä heitä. Vaikka heitä ei näe usein se on aina yhtä helppoa ja luontevaa olla heidän kanssaan.
Ja Elinin kanssa uskaltauduimme jopa ottamaan biljardihaasteen vastaan, ja pelasimme sitten yhden pelin paribiljardia. Ja jos joku nyt miettii miten se meni niin haluan muistuttaa teitä että:

Päämäärä ei ole se tärkein, vaan se matka ;)


-Matilda

Herra Z esittelyssä / Herr Z

Hönö, rakas, tohelo, säkki, läski, pullukka… rakkaalla lapsella monta nimeä. Tottelee kuitenkin parhaiten sitä oikeaa nimeään, eli Zachiä (Zach, lausutaan tsäk).

Tämä karvaturri oli ensimmäinen perheenlisäyksemme. Hän on syntynyt 28.8.12 – eli syksyllä meidän koiraesikoisemme on ”jo” nelivuotias. Hui. Äskenhän tuo oli sellainen ihanan pieni karvapallero. Ihana hän on vieläkin, ja karvainenkin, mutta pienestä ei ole tietoakaan. On herralla hieman nuo jenkkakahvat kasvanut viimeisen vuoden aikana. Eipä se haittaa, Zach on ihan normaalin kokoinen jässikkä ja kyllä ne kylkiluut siellä alla tuntuu kun vähän noita ihramakkaroita hieroo ees taas. Ja kyllä, ruoka annos on pienentynyt ja liikuntahan lisääntyy kun he rupeavat oleskelemaan enemmän tontilla.

Mitä voisin kertoa Zachistä…

Hän on taitava poika! Osaa paljon temppuja, sellaisia turhia sirkustemppuja ihan vain yhteisen ajan kuluksi. Mutta on myös vahingossa oppinut ihan hyödyllisiä asioita ja komentoja. Kun meillä pelkästään on ollut Zach niin koiraelämä on ollut todella, tarkoitan TODELLA helppoa. Siinä hän kulkee mukana yhtälailla kuin lompakko tai käsilaukku. Hiljainen hiipijä.

Seikkailuhalua ja itsepäisyyttä löytyy. Sanotaan, että koiranpennut pysyvät alusta alkaen omistajan lähellä – että ei tarvitse pitää hihnassa. My ääs. Se oli opetettava tälle. Ekasta päivästä lähtien, kun hän oli 7 viikkoa, hän meni omia teitään. Jos jokin kiinnosti sinne mentiin ihmettelemään. Se vaati paljon työtä että Zach oppi käyttämään korviaan oikealla tavalla. Nykyään kyllä kuuntelee hyvin ja osaa hieman kontrolloida paremmin tuota seikkailemista. Tämä tyyppi nauttii rapsutuksista mutta myös omasta rauhasta.

Sekarotuinen, seropi, sekoitus… kaikki tahtoo ilmaista tuon omalla tavallaan. Mutta joka tapauksessa niin tässä kaverissa on kuusi (6!) eri rotua. Emä collie, beagle, mäyräkoira ja isä labbis, sakemanni ja suomenlapinkoira mixi. (Kun emä odotti pentuja luultiin että naapurin Vilho oli käyny tuikkaamassa, mutta heti pentujen synnyttyä selvisi sitten että omat koirat oli kyllä keskenään hoitanut hommat – Vilho oli nimittäin whippeti ja koirat olivat mustia karvaturreja – niin kuin heidän oma uroskoiransa). Mutta siis, jos joku kysyy sen normi kysymyksen ”Mitäs hänessä on?” niin annan vastauksen ”Tää on ihan sekalainen, löytyy saksanpaimenkoirasta mäyräkoiraan”. Muuten iltahan ehtii yllättää ennen kuin saa kaikki rodut sanottua.

Tähän voisin vielä lisätä että Zach on kiero kuin korkkiruuvi. Ei riko sääntöjä tai komentoja, mutta venyttää niitä kyllä niin paljon kun vain pystyy! Tai jos molemmille koirille antaa aktivointilelut niin Zach onnistuu huijamaan niin että saa molempien herkut itselleen (…mm, outoa että maggarat lisääntyy). Jos toinen karvakamu on ottanut sohvan parhaan paikan niin se ei ole ongelma Zachille, hänellä on aina jokin ässä hihassa, ja onnistuu kuin onnistuukin saamaan sen paikan itselleen.


Meidän Herra Z ei ole koira eikä ihminen vaan jotakin siltä väliltä. Rakas pikku pullukkani <3

-Matilda

Herr Z

Hönö, rakas, tohelo, säkki, läski, pullukka… kärt barn har många namn. Han lyder dock bäst sitt riktiga namn, alltså Zach. (Uttalas ”tsäk”)

Denna lurvboll var min och Markos första egna familjemedlem. Från två till tre. Han är född 28.8.12 – fyller på hösten ”redan” 4 år. Herregyyy. Just var han ju en härlig liten hårboll. Härlig är han ju fortfarande, hårig också, men ordet liten får man inte satt i samma mening mera med denhär killen. Han har nämligen packat på sej några korvar under det gångna året. Men det är inte så farligt, han är ännu innom friska mått och när man lite masserar på korvarna fram och tillbaka känner man nog revbenen dit under. Lite som att vara arkeolog. Och jo, vi har minskat matportionerna, plus att nu kommer motionsmängden öka rejält då de vistas mera på tomten.

Vad skulle jag kunna berätta om Zach...

Han är en duktig pojke! Kan mycket trix, såndär onödiga saker som man kan skratta till och bara göra för att spendera tid tillsammans. Men han har också imisstag lärt sej nyttiga trix och kommandon. När Zach har varit ända hunden i hushållet har hundlivet varit väldigt, och då menar jag VÄLDIGT, lätt. Han kommer med lika lätt som en handväska eller plånbok. Tyst och snällt, lite för duktigt.

Trots att han är en duktig hund så har han en gnista, ja eller snarare en låga... va ljuger jag, en MEGAbrand, av äventyrslust. Han är också en envisbesse. Man säger ju att valpar hålls nära ägaren, man kan ha dem utan koppel och de far inte långt. My ääs. Den kunskapen hade inte Zach, inte sen alls – det var heltidsarbete att skola det åt honom. Genast första dagen for han sina egna vägar. Om det var en god doft som lockade honom, lät han sej lockas. Fick honom sist och slutligen skolat så nu kan han kontrollera sin äventyrslust lite bättre. Han gillar att bli paijad men älskar också egen space.

Blandras, blandning, mångrasig... hur man nu vill säga det. Men hur som helst, så har vår pojke sex (6!) olika raser i sig. Mamman var en blandning av collie, beagle och tax, medan pappan hade labrador, chefer och finsk lapphund i sig. (När mamma hunden var gravid trodde ägarna att grannhunden Vilho hade vari på besök, men då valparna föddes var det inte oklart. Det var nog riktigt egna hundar som hade ”finish the deal”. Vilho var nämligen whippet, men valparna var helt miniatyrer av deras egna hundar). Den vanliga frågan man får tex i hundpark är ”Vad finns det i honom då?”, då svarar jag allti ”Dethär är en ras-soppa, finns allt mellan chefer och tax”. Tänk nu om jag skulle varje gång börja rabla upp alla raser, det hinner byta månad innan jag är färdig.

Kunde ännu tillägga att Zach är klurig som en korkskruv (dedär låter ju lite fel på svenska :D – men är alltså en riktig lurifax).  Han bryter inte regler eller kommandon, men töjer på dem nog så mycket det går! Eller om man ger aktiveringsleksak åt båda hundarna, så på något sätt lyckas han få bådas godsaker (..mm, inte så konstigt att midjan blir bredare). Också om soffans bästa plats är tagen av vår andra hund så har han alltid några trollkonster han lyckas nappa platsen åt sej själv med.

Vår herreman är inte en hund, inte heller en människa, men något där imellan nog. Vår kära tjockis <3

-Matilda