Kirjoitin aikaisemmin,
tässä julkaisussa, että äitiroolini on hieman muuttunut. Ajattelin nyt avata ajatuksiani tästä.
Olemme Markon kanssa asettaneet säännöt ja rajat jonka mukaan kasvatamme lapset. Ennen Alea meillä oli jo selvät sävelet keskenämme miten haluamme hoitaa kasvatuksen, ja minkälainen teami me tullaan olemaan. Ne ajan näkemykset eivät ole miksikään muuttuneet. Toki jotkin asiat ovat mahdollisesti saaneet jonkin fixupin, mutta pointti on pysynyt. En lähde tuon enempää kasvatuslinjalle, vaan nyt palaan taas oman äitirooliini. Halusin vain kirjoittaa lyhyen pohjustuksen.
Olen johdonmukainen mutta hyvin lempeä ja rauhallinen äiti. Tilanteen vaatiessa olen todella tiukka ja periksiantamaton. Lapsen itku, kitinä, huuto, raivarit tai muu ei minua hätkähdä - eli siis sellaiset "koska minä en saa mitä haluan" tyyliset itkut. Jos lapsi itkee kivun takia niin minua sattuu, aivan varmasti, henkisesti yhtä paljon kuin häntä fyysisesti.
Kerron päivittäin lapsille miten ihania, tärkeitä, reippaita ja rakkaita he ovat minulle. Halailemme, pusuttelemme ja hassuttelemme sen minkä ehdimme. Olen iloinen siitä minkälainen suhde minulla on heihin.
Olen myös sellainen äiti joka höpöttelee heille niitä näitä jatkuvasti. Kaupassa minua välillä katsellaan hassusti kun käyn keskustelua Alen, myös Aden, kanssa, kaikesta. Sellaista "aikuismaista" normaalivolyymistä keskustelua. Enimmäkseen keskustellaan tietenkin siitä mitä pitää seuraavaksi hakea hyllystä tai pitäiskö ottaa keltainen vai punainen paprika. Välillä kuitenkin kysyn ohjeita mihin ne himputin cashew pähkinät on voitu piilottaa, ja joskus ihmetellään ääneen mikä outo liiskattu juttu siellä lattialla möllöttää. Tosin voidaan myös puhua siitä miksi leijonat sanovat raur eikä röhröh.
...ja tämä liitty siis äitiroolini niin, että yritän huomioida lapsia mahdollisimman paljon kun olen heidän kanssaan. Tämä ylettyy tietenkin myös kotioloihin.
Leikkihuone on esimerkiksi puhelinvapaa-alue ja muutenkin päivisin niin en ole puhelimella, tai muun ruudun edessä. Vastaan (yleensä, hehe) puhelimeen jos joku yrittää minua tavoittaa tai otan kuvia. Muuten puhelin ei ole nenäni edessä. Tosin olen aina ollut "huono" puhelinkäyttäjä, joten se tuntuu luonnolliselta että se on takin taskussa tai saarekkelle päivisin. Haluan olla läsnä lasten kanssa.
Ja tähän väliin haluan varmuudeksi kirjoittaa, että tämä ei ole mikään ylistys itselleni. Koen toki että olen paras mahdollinen äiti juuri minun lapsilleni, ja olen hyvin sinut äitiroolini kanssa. Tunnettu sananparsi pätee kuitenkin myös tähän - kukaan ei ole täydellinen. Aina löytyy kehityskohtia jos niitä lähtee, ja haluaa, hakea.
Takaisin asian... Ale pyytää useasti mukaan leikkiin ja olenkin paljon mukana leikkimässä mitä milloinkin... ja yllä olevassa pusuhuuli kuvassa leikimme prinsessoja - Alen pyynnöstä!
En kuitenkaan aina hänen pyytäessä mene mukaan, ihan kasvatuksellisesta näkökulmasta. Tässä on esimerkiksi yksi asia jossa minulla on petrattavaa.
Kerron, selitän ja kyselen. Meillä on aktiiviset puhevälit. Tässä asiassa huomasin ensimmäiseksi eron yhden ja kahden lapsen välillä.
Kun Ade synty niin huomasin käyttäväni ääntä eri tavalla kuin aikaisemmin. Jos olin juuri kiinni jossakin muualla Aden kanssa, niin välillä jouduin korottamaan ääntäni esikoiselle sellaisissa tilanteissa missä en olisi sitä muuten tehnyt. En ole kertaakaan huutanut lapsilleni, mutta selkeästi muuttanut äänensävyä kyllä. Olen jo ennen kuin olen avannut suuni niin harmitellut sitä että joudun turvautumaan kovempaan äänenkäyttöön. Kun olin taas "vapaa" menin tosin aina keskustelemaan Alen kanssa miksi äiti joutui sanomaan hieman kovemmin kuin yleensä.
Kun sanat menivät yhdestä korvasta sisään ja toisesta ulos, niin toimintatapamuutos näkyi myös tällä saralla. Aikasemmin menin aina fyysisesti tilanteeseen ja keskustelun kautta lähdimme heti pohtimaan tilannetta. Tosin sellaisen pienen nyssykän kanssa, jonka niskaa pitää tukea koko ajan, niin nopea reagointi hieman kärsii. Olin itseasiassa jopa hieman huolissani siitä että onko meno liian rajua Adelle. Lastahan ei tietenkään saa ravistaa, mutta kun minulla oli se pieni pallero mukana sylissä ja vipelsin menemään kaikkiin suuntiin, niin tuntui että hän hytkyy siinä sylissä liikaa. Kysyin siis neuvolassa että voiko sellaiset liikkeet vahingoittaa Adea. Kuulemma ei ollut tarvetta huolestua. Näytettyäni minkälaista vuoristorataa vauva saa kokea päivittäin hän totesi että niska ja keho on hyvin tuettuna siinä, että jos vauva on tyytyväinen niin asiaa ei tarvitse miettiä sen enempää.
Ja tuo oikeastaan oli, nyt 5,5kk jälkeen katsottuna, isoin syy siihen miksi jouduin muuttamaan toimintatapaani. Ja nyt puhun menneessä muodossa, koska nuo äsken mainitsemaani asiat ovat palautuneet normaaliksi. Heti kun ei enään tarvinnut käsitellä vauvaa kuin lasia niin tilanne rupesi normalisoitumaan. Kun kädet koki yhden askeleen kohti vapautusta.
Nyt joku ehkä voi ajatella että onhan meitä kaksi aikuista hoitamassa lapsia, että miksi minun pitäisi venyä joka paikkaan. On toki, mutta ei kuitenkaan. Marko on upea isä, mutta syystä sun toisesta hän on joutunut tekemään aivan tappo työtunteja ja olenkin elänyt tässä 5kk ajan aikalailla yh-äiti elämää. Onneksi tilanne rauhoittuu pian ja saamme Markon taas itsellemme! Tämäkin asia on siis vaikuttanut siihen miksi olen joutunut kurvailemaan välillä muillakin kaistoilla.
Ja varmasti myös unen määrä on heittänyt oman mausteensa tähän sekaan. Yöt ovat vaihtelevia, mutta pahimmassa tapauksessa lapset herää vuorotellen ja silloin niitä nukuttuja tunteja ei kauheasti kerry. Ja jotta elämä ei kuulosta hirveältä, niin on toki niitäkin öitä kun unta saa aivan riittävästi :)
Mutta nyt tuntuu taas että olen kaikilla osa-aluiella sellainen äiti joka haluan olla. Ei tarvitse illalla nukkumaan mentäessä harmitella että olisi pitänyt hoitaa jokin tilanne erilailla.
Onko siellä ruudun toisella puolella sellaisia jotka ovat kokeneet samanlaisia fiiliksiä toisen lapsen synnyttyä? Vai ootteko huomannu muita asioita jotka on muuttunu?
-Matilda
