PAM

Opi ampumaan koirasi!

Toivottavasti video näkyy.

Aloita näin:

1. (Edellytyksenä että koira osaa mennä maaten). Pyydä koirasi makaamaan, mene itse alas kyykkyyn koiran eteen. Laita kätesi koiran selälle/kyljelle ja hellästi ohjaat koiran kylkimakuulle - heti kun koira makaa kyljellään niin annat herkun. 

2. Pidä koira kylkimakuulla hetken ja anna tasasin välein (n. 3-5 sek.) herkun. Toista n. 5 kertaa.

Tämän jälkeen nollaat tilanteen. Eli sanot esim. "vapaa" tai muun käskyn joka kertoo koiralle että homma loppu.

Heti kun koira nousee pystyyn niin anna pari iloista rapsutusta ja aloita ykkös ja kakkos vaihe heti uudestaan tai ota pieni tauko - riippuu koirasta.

(Kun koira on rennosti siellä kylkimakuulla niin voit lähteä harjoittelemaan myös sitä, että koiran pää olisi rennosti alhaalla - jos se ei ole sitä vielä tässä vaiheessa siis ollut. Tee siis tämä osio samanlailla kuin 1 vaiheessa, eli hellällä käden ohjauksella ohjaat pään lattiaan)


Kun 1 & 2 vaihetta on muutamia kertoja toistettu niin voi jatkaa kolmosvaiheeseen. En välttämättä ensimmäisellä kerralla etenisi tähän kolmosvaiheeseen. Meillä Zach oppi tämän tempun n. 15 minuutissa, eli silloin tehtiin kokohelahoito samalla, mutta Eddyn kanssa meillä oli hieman rauhallisempi tahti ja hänellä oli temppu hallinnassa muutaman päivän päästä. Että koiran mukaan se opetustahti - niin että se on hauskaa molemmille! Sillä temppujen harjoittelu ja tekeminen tehdään koiran takia, sen pitäisi toimia leikkinä heille ja olla kivaa yhdessä tekemistä.


3. Kun lähdet toteuttamaan ykkösvaihetta niin samalla kun ohjaat koiraa kylkimakuulle näytät toisella kädellä "pistoolia" koiraa kohti (eli peukku pystyssä ja etusormi eteenpäin). Heti kun koira on rennosti kylkimakuulla niin annat herkun jonka jälkeen sanot vapautus sanan (meillä toimii "vapaa"). Jonka jälkeen koira saa pongahtaa ylös seisomaan, tämän seurauksena annat heti herkun.


Kun kolmosvaihetta on toistettu tarpeeksi, niin vasta sitten lisätään äänikomento, eli vaikkapa "PAM". Kolmosvaihe ei muutu mitenkään, siihen vain lisätään ääni PAM kun koiraa hellästi ohjataan kylkimakuulle.

Kylkimakuulla olo aikaa kannattaa myös pidentää pikkuhiljaa, onko se jo 1 tai 2 vaiheessa on aivan koirasta kiinni - riippuen miten rennosti ja luonnollisesti hän köllii siinä.

Ja näin meidän lurjukset oppi tämän tempun! Meidän koirat tekevät tempun mistä lähtöasennosta vain. Usein laitan heidät istumaan ennenkuin otan aseeni esiin, kun taas joskus meininki on aivan kuin villin lännen leffoista - he kellahtavat makuulle kun ovat tulossa juoksujalkaa kohti.

Tykkäävät kovasti kun heidän kanssaan leikkii ja temppuilee <3


-Matilda

Oikeustieteelliseen?

Minulta on kysytty suhteellisen paljon viime aikoina että onko oikeustieteellisen pääseminen ollut pitkäaikainen unelma. Rehellisesti... niin ei. Vasta puolitoista vuotta sitten toive päästä opiskelemaan oikeustiedettä nousi esille.

Ylä-asteella minulle oli selvää että seuraavat askeleet vievät lukioon (mitä ne loppujen lopuksi eivät vieneet), mutta sen jälkeen kaikki oli avointa. Ei mitään ajatusta mitä "minusta tulisi isona". En edes muista lapsuudestani että olisin kauheasti leikkinyt olevani jossain X-ammatissa tai että minulla olisi ollut jokin tietty haaveammatti.

Miksi/miten kiinnostuin sitten tästä kyseisestä ammatista?



No mieheni takia. Hän on jo muutaman vuoden ehdotellut että minun kannattaisi vielä lähteä opiskelemaan ja samalla sitten ehdottellut erilaisia vaihtoehtoja. Mitä milloinkin. Mikään näistä vaihtoehdoista ei oikein ottanut tuulta alleen. Vihdyin sen verran hyvin työssäni ja olin myös erittäin hyvä siinä mitä tein, joten miksi vaihtaa. 

Mutta sitten hän heitti juristi kortin pöydälle. Ensiksi niin nauroin - miten minulla olisi muka aikaa lukea sisäänpääsykokeisiin? Paljoa en tiennyt sisäänpääsykokeista, mutta sen tiesin, että oikeustieteellisen ei ihan noin vain mennä. Se vaatii työtä - ja sitä aikaa. Mutta Marko on Marko - onneksi. En olisi lähdössä opiskelemaan juristiksi jollei minulla olisi häntä vierelläni. Itse ammatti sytytti kyllä kipinän, mutta esteenä oli vielä ne käytännön haasteet ja murheet... eli aika. Mistä löytyy aika lukemiselle?

Joten lähdimme yhdessä pohdiskelemaan tilannetta. Sen tiesimme, vaikka miten pyörittelisimme asiaa, niin minulla ei tulisi olemaan kahtatoista tuntia päivässä lukemiseen. Kun käy töissä, on omakotitalo ja perhe joka koostuu miehestä, kahdesta lapsesta ja kahdesta koirasta niin päivän tunnit hupenevat nopeasti. Tästä huolimatta Marko oli varma että onnistun, ja sen seurauksena minäkin pikkuhiljaa rupesin uskomaan siihen että ehkäpä pystyisinkin siihen. 

Kun pääsimme aika-arvoituksessa eteenpäin keskustelimme taloudestamme, kestääkö talous nykyistä elämäntasoamme jos nyt pääsisin opiskelemaan, oli sitten opiskelupaikka mikä vain. Koska eihän siinä ole mitään järkeä edes hakea opiskelemaan jos esimerkiksi talolainaa ei pysty sen seuraksena maksamaan... Kun pakolliset käytännön asiat oli pureskeltu valmiiksi, alkoi tutustuminen itse ammattiin ja sisäänpääsykokeeseen.

Päätin siis lukea Visa Kurjen kirjan "Haluatko juristiksi?". Kirjan otsikko voi tuoda pienen hymyn kasvoille, mutta se on oikein hyvä otsikko kyseiselle kirjalle, koska tämän luettuani tiesin, että haluan ehdottomasti juristiksi. Kirjassa ei ole pyritty kirjoittamaan hienoilla sanoilla, "vain koska", tai muulla tavalla saada lukijan pään pyöräksi. Tämä on helppolukuinen kirja jonka kautta saa kurkistaa ovenraosta ja lukea pääpointteja esimerkiksi suomalaisesta oikeusjärjestelmästä ja oikeudenaloista. Terminologiaa sekä valmistuneen juristin uramahdollisuuksia ja roolia yhteiskunnassa käydään myös hieman läpi. Minulle ehdottomasti arvokkain osio kirjassa oli se, missä käsitellään itse pääsykoetta. Mitä kysymystyyppejä kokeessa voi olla sekä minkälainen on tulokseellinen kirjoitustekniikka. 

Joten nyt siis tiesin.

Kyllä - taloutemme kestää opiskelun

ja

Kyllä - haluan ehdottomasti juristiksi.

Joten näin ollen päätimme että osallistun seuraavaan sisäänpääsykokeeseen.

Voisin ehkä toisen kerran kirjoittaa siitä miten valmistauduin sisäänpääsykokeisin... ehkä... Katsotaan miten aika riittää - ja löytyykö täältä lukijoita enään näiden pitkien kirjoitustaukojen jälkeen :) 


-Matilda

Let me explain...

Hei taas kaikille. Pahoittelen tätä pitkää taukoa kirjoittamisen kanssa! ...mutta minä voin selittää.

Minulla on tottakai miljoona selitystä siihen miksi minulla ei ole ollut aikaa istua koneella ja kirjoitella blogia. Mutta sanoisin että minulla on kolme ihan oikeeta syytä.

Ensimmäinen:

Päätimme Markon kanssa että nyt on minun vuoroni lähteä opiskeleman. Joten huhti- ja toukokuu meni aivan täysin sisäänpääsykokeen huuruissa. Kaikki vapaa-aika mikä vain löyty niin sen vietin sisäänpääsykokeen kirjallisuuden parissa.

Ja se kannatti! Koska nyt elokuussa minulla alkaa opinnot Helsingin yliopistossa oikeustieteellisessä!

Fiilikset kun on juuri vastaanottanut opiskelupaikkansa.

Toinen ja kolmas:

Sisäänpääsykokeen jälkeen oli pari viikkoa siunattu täysin perheelle. Tämän jälkeen lähdettiin painamaan talo- ja pihahommia 110 lasissa. Meillä nimittäin lähestyi hääpäivä hurjaa vauhtia, ja oli tarkoitus pitää häät omalla pihalla joten pakko oli saada paikat sellaiseen kuntoon että tänne viitsisi tuoda väkeä.

...ja voin sanoa että siinä oli kova urakka! Mutta saatiin kuin saatiinkin kaikki suhteellisen valmiiksi.

Eli talo- ja pihatyöt (2) sekä häät (3) vei heinäkuun loppuun asti kaiken ajan.

Pakko myös tähän väliin lisätä että mikään tästä ei olisi ollut mahdollista ilman mahtavaa tukiverkostoa! Saa olla onnellinen että on ympäröinyt itsensä aivan superihanilla ihmisillä!

-.-.-.-.-.-.-.-.-

Joten täällä kirjoittelee nyt Rouva eikä Neiti! ...ja kohta opiskelija eikä työssäkäyvä nainen.

Tällasita pientä tässä nyt sitten on tapahtunut. Heh.

-.-.-.-.-.-.-.-.-.-

En lupaile että tulen kirjoittelemaan täällä superaktiivisesti nyt jatkossakaan, mutta aivan varmasti useammin kuin kerran 3,5kk aikana. Katsotaan miten käy. Mukavaa jos täällä on vielä lukijoita näinkin pitkän tauon jälkeen.

 Kulemisiin!


-Rouva Matilda, hih.

Kevät?

Ulkoilimme eilen koko perheen voimin, hipsuttelimme tässä lähimetsässä ja nautimme toisistamme ja ympäristöstä. Olimme ulkona iltaan asti ja katsoimme kuinka aurinko laski puiden sekaan. Minulle tuli todella lämmin ja kertakaikkisen ihana olo. Tunsin kuinka kesä on aivan ovella jo. Me kyllä odotamme kovasti kesää tässä hushollissa, niin kuin varmasti hyvin monet muutkin suomalaiset.

Siinä ilta-auringon paisteessa tuli mieleen edellisen syksyn myöhäiset illat kun möyrin pihalla ja leikin puutarhuria. Yritin minun taidoillani väsätä jonkinlaista puutarhaa kasaan siinä. Sillä frontilla on paljon vielä tehtävää, ja aloitimmekin eilen mullalla ja siemenillä läträämisen.

Pyysin apuriani, Mr. Alea, hakemaan meille lapiot mullan lappaamiseen. Hän teki työtä käskettyä - minulle hän toi punaisen hiekkalapion ja itselleen hän valitsi sinisen suippokärkisen mallin. Marko ja Ade menivät jo sisälle iltapala puuhiin, ja me raivasimme itsellemme strategisen alueen terassilta. Siinä sitten sottasimme hetken kunnes iltapala valmistui.

Voi kun oli mukavaa, oli lämmin ja todellakin hieno kevätilma. Minä jatkoin kylvöhommia lasten mentyä nukkumaan ja päätin vielä jatkaa tänä iltana. Niinhän minä teinkin, mutta fiilikset eivät olleet ihan samanlaiset...

Ei hienoa auringonlaskua, ei ulkona läträämistä, eikä muitakaan ihannetiloja ja oloja. Ulkona sataa lunta ja minä vain yritin saada hommat tehtyä. 

Tulipahan tehtyä ja nyt on taas koko "valokaari" alue vallattu onnistuneesti minun käyttööni. 

Pikkutuholaisilta suojassa/piilossa.

Toivottavasti tämä urakka tuo meille kurkku, tomatti, paprika, chili taimia jotka voin siirtää sitten kasvihuoneeseen. Heitin myös basilika siemeniä itämään. Tämän lisäksi myös jonkun verran eri kukkalajikkeita jotka vaativat esikasvatuksen ennen kasvupaikalle siirtämistä - tätä en ole ennen tehnyt joten jää nähtäväksi mitä tästä oikein tulee. 

Hyvää kesän odotusta siis kaikille! 

Otettu seuraavana päivänä tämän tekstin kirjoittamisesta.

(Tämä teksti kirjoitettu alkuviikosta mutta jäänyt julkaisematta. Jos mietit mitä höpötin lumisateista. )

Matilda

Paw Patrol

RYHMÄ HAU

Tämä kyseinen sarja ja sen hahmot ovat tulleet jo muutaman vuoden takaperin tutuksi kun on kävellyt leluhyllyjen välissä. Katselin silloin sivusilmällä että onpa näillä Ryhmä Hau tuotteilla hintaa... En lähtenyt ostelemaan näitä tuotteita vain koska olivat kova juttu silloin. Äiti ja lompakko kiitti että tämä boomi ei ollut tartuttanut meitä maalaisia vielä.

No...

Tänä päivänä minä osaan tunnuslaulut, hahmot, tehtävät sun muut ulkoa ja kävelen kauhistuneena leluhyllyjen välissä koska ryhmä hau jutut on nyt meilläkin se juttu. Ja siis, lapsen kannalta Ryhmä hau into on mielestäni todella hyvä juttu, palaan kohta siihen että miksi, mutta lompakko siinä ohenee kivasti. Vaikka me emme niitä leluja ostele ihan huvikseen tai joka kauppareissulla, mutta silloin kun lelu eksyy ostoskärryyn niin se on pääsäntöisesti tähän sarjaan liittettävä asia. Hintaa tuntuu olevan tuplasti muihin leluihin nähden, käk.

Mutta toisaalta, on jokainen tähän mennessä ostettu Ryhmä Hau lelu ollut hintansa väärtti. Ainakin meilkein kaikki. Niitä käytetään joka päivä ja ne aktivoivat hyvin. Ja jos lelujen kierrätyksestä puhuutaan, niin Ryhmä Hau lelut menee kuin kuumille kiville. Eli varmasti löytyy leluille leikittäjiä vielä meidänkin jälkeen.

Se on mielenkiintoista, että pieni n. 5 cm muovihahmo, jossa ei ole mitään liikutettavia osia, se pelkästään tönöttää samassa asennossa kaiken aikaa, niin voi aktivoida lasta niin hurjan paljon! Tällaiset hahmot maksaa about 8-10e, mutta leikkiarvo on mittaamaton.

Meillä on myös tällaisia hahmoja missä on liikutettavia osia ja jopa ajoneuvo mukana, jotka maksavat 25-35e, mutta leikkiarvoltaan pistäisin nämä melkein saman viivan alle.

Mutta jokatapauksessa, niin meidän Ale jaksaa näillä puuhastella vaikka kuinka. Myös Ade on ottanut mallia isoveljestään miten näitä hahmoja voi käyttää. En edes lähde luettelemaan mitä kaikkea niillä voi keksiä - otan vain yhden esimerkin esiin.

Jos olet katsonut edes yhden jakson Ryhmä Hau:ta olet päässyt jyvälle ideasta. Ryhmä Hau on pentujengi jossa on 6 pentua joilla kaikilla on oma taitonsa. Koirapentuja johtaa poika, ja tämä posse sitten käy pelastamassa päivän ympäri tätä satumaailmaa. Variaatioita löytyy mutta idea pysyy samana.

Aikuisen näkökulmasta tämä ei välttämättä ole se mitä itse haluaisi katsoa ruudulta, mutta lapselle tämä on koukuttava sarja. Ja meillä katsellaan kyllä hyvin vähän telkkaria, mutta kun katsotaan niin tämä on yksi suosikeista - ja hyvä niin.

Itse koen että tämä sarja antaa paljon työkaluja lapselle lähteä kehittämään leikkiä arjessa. Ale rakentaa "hätätilanteita" ympäri taloa, antaa roolihahmot paikalla oleville henkilöille (jopa koirille, heh) ja sitten tätä hätätilannetta lähdetään purkamaan. Jos Alelle on langennut tämän johtaja pojan rooli sarjasta, niin hän pitää tehtävänjaon päämajassa ja pistää rullat pyörimään - eli "tassut heilumaan" (te tiedätte jotka teidätte, eiks vaa). Sitten setvitään pulmia ja ratkaistaan ongelmia.
On ihailtavaa miten niin pienessä ihmisessä voi olla niin paljon luovuutta. Lapsella on, yleisesti ottaen ainakin, niin luonnollisesti aika vilkas mielikuvitus. Jos mielikuvitukselle luo tietoisesti enemmän tilaa ja sitä ruokkii niin lapsen ajatusmaailma ja kehitys voi puhkea kukkaan. Tuo oli nyt olevinaan niin runollisesti kirjoitettu :D mutta oli se muotoiltu miten vaan, niin tottahan se on. Sen takia tykkäänkin kovasti tästä Ryhmä Hau sarjasta.

Oikeissa annostuksissa, niin se (voi) kehittää lapsen luovuutta ja päättelykykyä, tuoda työkaluja ongelmien ratkaisuun ja kehittää mielikuvitusta enitisestään. Se voi myös lisätä sosiaalisia taitoja, ainakin Alen Ryhmä Hau leikit on hyvin interaktiivisia. Puhumattakaan liikunnallisesta puolesta! Siis voi että - nuo 10 euron muovimötikät - ne ovat varmasti tuoneet satoja kilometrejä lisää meidän pojan mittariin! Ja fyysisistä ominaisuuksista, niin ei näissä leikeissä kehitetä pelkästään juoksua, vaan myös perusmotorisia taitoja. Ja lopuksi mainittakoon, ehkä jopa se tärkein asia - se on todella hauskaa leikkiä! Niin meille vanhemmille kuin lapsillekkin.

Lapset ovat luonnollisesti erilaisia, tottakai. Vaikka minä koen että olemme saaneet puristettua aika paljon irti tästä sarjasta, niin se ei tarkoita että kaikki tästä saa saman ilon. Joku voi huomata samankaltaisia piirteitä jostain eri sarjasta tai kokonaan muusta toiminnasta. Kaikkihan on kiinni lapsen siitä hetkisistä mielenkiinnon kohteista. Jos meillä on ollut pidempi tauko telkkarista, puhutaan siis pari kolme viikkoa, niin kyllä Alenkin into juuri näihin Ryhmä Hau leikkeihin hiipuu. Mitä enemmän jotain ruokkii niin toki se näkyy lapsen leikeissä/ajatuksen kulussa.

Eli summasumarum... vaikka Ryhmä Hau tunnari soi päässä joskus repeatillä niin kai se nyt on vaan kestettävä!

Muista: Jos tarvitset apua niin hihkaise vaan ;)

-Matilda

Englanti salakielenä

Meidän perheessä minä puhun lapsille ruotsia ja Marko suomea, elokuvia katsomme englanniksi (lue lisää). Minä ja Marko puhumme pääsääntöisesti keskenämme ruotsia, mutta myös päivittäin englantia.

Miksi puhumme keskenämme englantia kerran molemmat osaa sekä ruotsia että suomea? No, se on vähän niinku meidän salakieli lasten ollessa läsnä. Jos jokin tilanne on päällä ja haluamme pikaisesti yhdistää meidän ajatukset siitä miten olisi järkevintä hoitaa asiaa, niin silloin esimerkiksi käännämme meidän keskennäisen keskustelun englanniksi. Näin ollen lapset ei (vielä ainakaan) ymmärrä mitä me setvimme. Toki on tärkeetä että lapsi näkee että vanhemmatkin voivat olla eri mieltä asioista, mutta tässä tarkoitan kasvatuksellisia tilanteita missä on hyvä heti alkuun olla samanlainen linja. En tiedä tekeekö muut sitä, mutta meillä tämä on hyvin toimiva ja luonnollinen tapa. Toinen esimerkki milloin kieli kääntyy on jos kerromme, lasten puuhatessa jossain lähellä, jostain tilanteesta mikä on ollut hauska mutta missä on joutunut olemaan ns. "tylsä" vanhempi lapsen mielestä, eli puhun sellaisista tilanteista missä tilanteen sattuessa olisi halunnut revetä nauruun mutta on sitten kuitenkin joutunut kieltämään tai "sååsåå:aamaan" lasta. Myöskin lapsille "epäsopivia" aikuisten asioita voidaan tarvittaessa jutella englanniksi lasten ollessa hereillä, mitä tämä "epäsopiva" termi sisältää voi olla meille hyvin erilainen kuin vaikkapa sinullatai jollain muulla. En lähde listaamaan niitä puheenaiheita mitä me koemme epäsopiviksi lastemme kuullen... Miksi sitten puhua sellaisia lasten ollessa lähellä? -Joskus ei ole vaihtoehtoja. Ja itseasiassa nyt näin jouluaikaan tämä järjestely on ollut erittäin hyvä, with Santa and all.

Ja itseasiassa haluan mainita vielä sen että Ale:sta on tullut hyvin tietoinen itsestään ja mitä hän tekee ja hänestä kerrotaan. Eli hänellä on muunmuassa nyt vaihe että häntä ei saa videokuvata tai hänestä harvemmin saa ottaa valokuvia. Tätä toivetta me kunnioitamme parhaamme mukaan ja muutenkin kohtelemme lapsiamme ihmisinä, eli vaikka ovat lapsia niin heilläkin on oikeus päättää omasta kehostaan ja yksityisyydestään. Meinaan, jos minä en halua että minua videokuvataan niin miksi minä väkisin vaatisin että lapseni on hyväksyttävä hänen videokuvaamisensa vasten omaa tahtoaan? Tämä nyt hieman suistui raiteilta..hah..mutta siis joskus voimme Markon kanssa keskustella keskenämme asioista jotka jotenkin voi liittää tähän aihealueeseen, niin silloin myös käännämme kielen englanniksi.

Meille tämä on tosiaan todella luonnollista ja mielestämme se toimii sujuvasti sekä on meidän elämäntilanteeseen tarkoituksenmukaista. Käyttääkö joku muu tätä tai jotain samankaltaista systeemiä vai olemmeko kenties hieman outoja?

Minä olen huomannut itsestäni että teen samaa jos saamme vieraita tai olemme jossain käymässä ja näitä tilanteita tulee vastaan, missä Markon kanssa vaihdamme kieltä, niin puhun myös muille aikuisille englantia. Tajuan vasta jälkeenpäin tehneeni näin ja sitten tunnen tarvetta selitellä mitä äsken tapahtui, haha. Jotkut vastaa toki heti englanniksi kun taas toiset omalla kielellään tai sitten tilanne on vain hieman hämmentävä :D

Saa nyt nähdä kauan tämä systeemi enään toimi, sillä tuo esikoinen osaa jo suhteellisen paljon englantia. Elokuvien/sarjojen kautta oppinut ja sitten hänen lempipehmolelunsa puhuu englantia hänen kanssaan. Hän välillä jää oikein kuuntelemaan kun puhumme Markon kanssa, ja silloin olen huomannut että nopeutan puhettani ja jopa puhun puolimumisten jotta hän ei hiffaisi välttämättä kaikkea! Sepä vasta onkin vieraille hieman erilainen tilanne kun sinulle muuten normaalisti ruotsia puhuva henkilö yhtäkkiä puhuukin mumisten hyvin epäselvää (olevinaan) englantia..... Wierdooouu.

Kirjoittele mielellään kommenttikenttään miten teillä näitä asioita ja tilanteita hoidetaan - tai jos teillä on joitakin muita epätavallisia systeemejä käytössä ja miten ne toimii!

-Matilda

Joulupukki - totta vai tarua

Tämä on joka vuosi aihe joka tulee esiin vanhempien keskuudessa.

Annatko lapsesi uskoa joulupukkiin / Valehteletko lapsellesi että joulupukki on olemassa?

Itse koen että tämä asia jakautuu aikalailla noin, suurimmalta osin, ei aina.

Me kuulumme niihin hirviöihin jotka valehtelevat ja nauravat lasten kustannuksella koska uskovat vanhaan valkopartaiseen ukkoon. Jep, provosoivasti kirjoitettu - ja tarkoituksella. Ihan huvikseen, meinaan - miksi ei?

En ymmärrä miksi tämä aihe kuohuttaa niin paljon, jokainen tehkööt miten haluaa - meillä uskotaan joulupukkiin toisissa kodeissa ei. Se ei minua haittaa, jokainen saa uskoa miten haluaa, se ei tee kenestäkään parempaa tai huonompaa vanhempaa taikka ihmistä. Toki tulen kohta kirjoittamaan asioita jotka helposti voi kääntää siihen että olen sitä mieltä että se on hirveetä että lapsilta evätään joulupukkiin uskominen. Ei, en arvostele sellaisia jotka päättävät olla kertomatta lapsilleen joulupukin olemassaolosta tai ole sitä mieltä että kaikkien pitäisi leikkiä mukana tässä leikissä. Ei ei. Mutta aion kirjoittaa selkeästi miksi meillä uskotaan, eli joudun väkisinkin osittain kirjoittamaan niinsanotusti tätä äsken mainittua toista vaihtoehtoa vastaan. Painotan kuitenkin sitä, että henkilökohtaisesti minulla ei ole mitään sitä vastaan vaikka naapurin Terttu ei kertoisi lapsilleen että Joulupukki asuu Korvatunturilla ja tuo lahjat.

Se on valehtelua! Joulupukkia ei ole olemassa.

No itseasiassa valkopartainen herra joka tunnetaan ympäri maailmaa Joulupukkina asuu Lapissa, Korvatunturilla. Hänen nimensä ehkä on Jukka, mutta hänet tunnetaan ja mielletään joulupukiksi. Minä olen Matilda, mutta kukaan ei kutsu minua siksi - olen Maddu. Toki hieman eri asia, mutta pointti pysyy. On olemassa henkilö joka tunnetaan Joulupukkina. Juuri hän ei tuo lahjoja kuusen alle ja ei luultavasti myöskään lennä reellä, mutta hän on olemassa. Eli jos ollaan tarkkoja, niin se ei ole valehtelua sanoa että Joulupukki on olemassa. Maddukin on olemassa.

Toki meillä tullaan puhumaan siitä että se oikea Joulupukki joka asuu Korvatunturilla ei ole välttämättä se joka tulee koputtelemaan meidän oveen, vaan hänellä on apureita - eli isät, äidit, mummot, vaarit, naapurit jne. Valehtelenko?



Lapsen on opittava arvostamaan lahjoja ja niitten tuojaa. Se on epäkunnioittava ja epäkohteliasta olla kiittämättä lahjan antajaa!

Okei.. eli kenen takia näin? Meillä ainakin lapsi arvostaa joululahjaa yhtälailla oli se sitten joulupukilta tai äidiltä. Lapsi kiittää joulupukkia ja on kiitollinen, iloinen ja innoissaan lahjasta. Onko se vanhempien takia ja lahjan antajan takia kun lapsen pitäisi joka joululahjasta kääntyä ja kiittää tämän antajaa? Saako se meidät vanhemmat tuntemaan että olemme kasvattaneet lapsemme hyvin, ja onko kiitoksen tarkoitus tuoda lahjan antajalle hyvän mielen kun kaikki tietää että se oli häneltä?

Lahja on aina lahja ja lapsi on siitä iloinen ja yleisesti ottaen kiitollinen. Syntymäpäivillä ja muissa yhteyksissä lapsi kiittää lahjan antajaa ja tämä saa henkilökohtaisen kiitoksen. Eli tämä asia on sellainen mikä kyllä opitaan ja tehdään muutenkin. Eli lapsen kannalta en näe syytä miksi joululahja ei voisi olla joulupukin/joulupukin apurin tuoma.

Aikuisen näkökulmasta taas koen että meillä ei pitäisi olla tarvetta saada erikseen kiitosta joululahjasta. Lapsen onnesta ja ilosta riittää kiitosta mielestäni. Lahjan tarkoitus on mielestäni se että se halutaan antaa koska se tuo hyvän mielen jollekin toiselle. Minulle ainakin tulee hyvä mieli siitä kun saa antaa jollekin toiselle jotakin - sehän on parasta kun voi viedä jonkun ovelle pienen nimettömän paketin ja sen saajalla ei ole mitään hajua keneltä se on. Sinä saat hyvän mielen koska tiedät että henkilön päivä varmasti tuli hitusen paremmaksi tästä pienestä eleestä.
(On myös epätodennäköistä että lapsen aikuistuessa hän enään uskoisi joulupukkiin. Joten viimeistään  silloin hän ymmärtää mistä aikoinaan lahjat ovat tulleet ja arvostaa näitä tekoja sitten jälkikäteen



Kertoisitko aikuisellle tällaisia tarinoita / eihän sitä aikuisiakin kohdella tällä tavalla (viitaten että lapsille nauretaan kun he uskovat joulupukkiin tai vaikka siihen että uskotellaan jotakin epätodellista).

Käytkö pyyhkimässä pepun kaveriltasi? Pyydätkö miestäsi sylkemään ulos äsken lattialta suuhun laittaman karvapalleron? Joudutko ylipuhumaan siskoasi menemään nukkumaan koska ilman unta ei pärjää tai selittämään että hampaiden harjaus on erittäin tärkeetä? Entä oletko joutunut kieltämään anoppiasi nuolemaan jonkun toisen poskea?

Luultavasti et, tai ehkä olet, mutta ei varmasti ole joutunut tekemään näitä kaikkia asioita päivittäin tai kauhean useasti, eihän? -Miksi? -Minä voin auttaa..

.. koska lapsi ei ole aikuinen. Lasta pitää kunnioittaa ja kuunnella yhtälailla kun aikuista, mutta lapselta ei voi odottaa samoja asioita tai häntä ei voi kohdella aikuisen tavoin. Lapsi on lapsi, niin kuin me kaikki olemme joskus olleet.

Teoriassa tämä on todella upea ajatus että tilanteissa pitäisi lapsen sijasta ajatella aikuista, mutta käytännössä sitä pitää harkita ja soveltaa.

En myöskään tahdo uskoa että vanhemmat nauravat tai ilkkuivat lapselle koska uskoisi joulupukkiin. Itse ainakin kovasti hymyilen ja nauran kyllä joulun ja joulupukin tullessa, mutta en ilkeyttäni vaan enemmänkin kutsuisin sitä rakkaudeksi.



Mitä sitten kun kupla puhkeaa ja sinä olet särkenyt lapsen sydämmen? 

Hyvä puoli tässä asiassa on se, että se tilanne ei tule yllättäen. Pelkkä kysymyskin kertoo jo sen että jo ennenkuin edes lähdetän kertomaan joulupukista lapselle tiedetään että se tarina päättyy jossain vaiheessa. Eli me aikuiset pystymme valmistautumaan tähän tilanteeseen hyvin etukäteen ja miettimään miten me otamme kopin tästä. Jokainen vanhempi tuntee varmasti lapsensa parhaiten ja tietää miten asiaa kannattaa lähestyä. Voihan sitä niinkin miettiä että lapsi oppii näin hallitussa tilanteessa ja ympäristössä käsittelemään tunteitaan ja tätä ns. menetystä.

Meillä tämä tilanne ei tullut ainakaan tänä vuonna vastaan, toivottavasti ei ensi vuonnakaan. Tosin itse en koe että lapseni sydän tulee särkymään. Kun me kerromme tätä joulutarinaa lapsellemme me yritämme pidättäytyä harmaalla alueella parhamme mukaan. Eli sitten kun lapsi ymmärtää että hetkinen, tuo taisi olla mummo punaisessa puvussa tai nykäisee parran irti, niin me voimme nojata niihin sanoihin mitä olemme sanoneet. Joulupukki on olemassa korvatunturilla, nyt vain mummo sattui olemaan hänen apurinsa. Pikkutontut jotka seurailevat ovatko lapset kilttejä ja kertoo sitten tästä joulupukille, ovat sukulaisia, ystäviä - eli meidän läheiset, jotka ovat ne jotka sitten myös ostavat (eli ns. tarinan mukaan tekevät) ne lahjat. Sanat ovat naamioitu, eli ei suoranaista valehtelua, koska minä ainakin allekirjoittaisin nuo selitykset vielä aikuisenakin :D Oppiipahan lapsi siinäkin hallitusti sen että sanoilla voi leikitellä ja kaikki ei ole niin mustavalkoista.

Minä olen kasvanut kodissa jossa uskottiin joulupukkiin. Kun ajattelen lapsuuttani ja joulua niin en koe sitä traagiseksi, valehtelun täyteiseksi, luottamuksen rikkojaksi tai tunne että sydämmeni olisi särkynyt mitenkään. Rehellisesti niin en edes muista sitä milloin satu muuttui todellisuudeksi? Minun muisoni joulusta ja joulupukista ovat lämpimiä, iloisia ja jännitystä täynnä. Tunnen kiitollisuutta siitä että sain viettää joulut läheisten kanssa ja minun annettiin uskoa johonkin isompaan.

Minä ainakin haluan antaa lapselleni samanlaisia ihania, vahvoja, rakkauden ja jännityksen täyttämiä muistoja jossa on pieni ripaus taikuutta. Maailma on mitä se on, toisaaalta kaunis, toisaalta kauhean ruma, riippuu miten sitä katsoo, mutta aikuistuessa sitä ainakin yleisellä tasolla muuttuu loogiseksi ja realistiseksi monella tapaa. Kurkku ei ole automaattisesti miekka vaan enemmänkin muistuttaa syötävää vihannesta ja portaiden vieressä oleva liuska ei automaattisesti ole kilparata tai valoitettava vuori. Tiedätte mitä ajan takaa... Me ehdimme kyllä nähdä asiat sellaisina kuin ne on. Pieni ripaus taikuutta ja jännitystä, sekä iso kauhallinen mielikuvitusta, on mielestäni luonnollinen osa lapsuutta.

Niin kuin kuitenkin yritin vahvasti tuoda esiin alussa, niin vaikka minulle tämä asia on pelkkä positiivinen kokemus lapselle, niin ei minulla ole mitään sitä vastaan vaikka ystäväni kodissa ei joulupukkia olisi. En missään tapauksessa rupea heille työntämään meidän perheen uskomuksia, koska ei heidän valinta ole väärä, niin kuin ei meidänkään. Itse vain toivon että jokainen perhe, omista tavoistaan huolimatta arvostaa toisten valintoja.

Aloitin tämän tekstin kirjoittamista viime jouluna, ja jatkoin sitä joulukuun alussa. Muutaman lauseen aina silloin tällöin ja tässä lopputulos, toivotaan että punainen - tai ainakin oranssi - lanka on jotenkin mukana, koska uutta tällaista tekstiä en kirjoita :D

Hyvää alkanutta vuotta 2019 kaikille! (koska se kuuluu sanoa, heh, joku ehkä muistaa mitä kirjoitin aiheeseen liittyen noin vuosi sitten... sen voit lukea tästä).

Mukavaa iltaa voin kuitenkin toivottaa ilman lisäselityksiä! Nauttikaa talvimyrskystä!


-Maddu