96m2 täysremontti alle kuukaudessa

Ostimme hyvin huonokuntoisen asunnon jonka remppasimme lattiasta kattoon. Neliö muttui 3,5 viikossa kolmioksi uusineen pintoineen.

Saimme tietenkin kysyessä apua ystäviltä, mutta pääsäntöisesti minä, Marko ja äitini remontoimme koko asunnon töidemme ohella. Meillä oli silloin ainoastaan yksi lisäperheenjäsen, Zach, ja hän joko oli mukana remppailemassa tai sitten joku meistä oli hänen kanssaan ulkona.

Olimme kuitenkin aikatauluttanut meidän työmme niin että asunnossa oli melkinpä joku 24/7.

Sanotaanko näin, että kukaan muu kuin me, ei uskonut että onnistuisimme tekemään tämän täyden muodonmuutoksen alle kuukaudessa. Olimme irtisanoneet silloisen vuokra-asunnon joten meillä ei ollut oikein vaihtoehtoja.

Mutta mehän onnistuimme. Ja tästä ensimmäisestä lekan lyönnistä homma lähti liikkeelle...

Alla on pohjakuva. Olohuoneen ja tuon kolmannen huoneen väliseinä otettiin kokonaan pois. Samoin seinät jotka olivat keittiön + ruokailutilan ja olohuoneen välissä. Eli keittiö-olohuone kokonaisuudesta tuli hyvin avara ja iso tila. Ensimmäisen makuhuoneen kaapit revittiin pois ja uuden kaapin paikkaa oli eri paikassa - samoin vaatehuoneen (toinen ovi etuovesta) kaikki kaapit sai mennä, sinne rakensimme sitten aivan toisenlaiset systeemit.

Tästä eteenpäin sitten tulee niitä ennen/jälkeen kuvia minkälaista jälkeä saimme aikaiseksi vajaassa kuukaudessa :)

-Matilda

Lumiukko kirurgiaa

Onko muiden lumiukot kokeneet saman karun kohtalon?

Olimme koko perhe, koiria myöten, aivan innoisamme lumesta. Pikkumies sai minut suostuteltua rakentamaan vaikka mitä, mukaanlukien kuvien "Olofin". Olof ei ehtinyt saada edes hattua päähän ennenkuin hän jo menetti nenänsä. 

Nenän jälkeen poikamme oli jo valmis paloittelemaan tyypin kokonaan, aloittaen raajoista, Olof raukan käsistä. Sain kuitenkin estettyä tämän karun kohtalon kertomalla että uutta urhia en hänelle enään rakenna, että saa sitten itse pyöritellä kaverin pystyyn. Kiltisti pikkumies sitten lopetti tämän paloittelun. Tyytyväisenä hän haukkasi vielä yhden palan porkkanasta ennenkuin hän sitten kiltisti työnsi sen lumiukon naamaan taas.

Kaikki loppu siis oikein onnellisesti. Pikkumies sai välipalan ja Olof uuden lookkin.

-Matilda

8 viikkoa äitiyttä takana

Pitkä aika on taas kulunut siitä kun viimeksi kirjoittelin. Kirjoittelin kyllä päivityksen Kättäriltä mutta jokin bugi siinä on käynyt kun tekstiä ei koskaan julkaistu, liekö syynä ollut doupattu muija vai mikä, ken tietää :)

Meidän tyttö syntyi tosiaan pitkän rupeaman jälkeen päivää ennen laskettua 21.9.2017 kiireellisellä sektiolla (synnytystä käynnistettiin iltapäivästä 39+4 ja tipu syntyi 39+6). Voisin jossain vaiheessa kirjoittaa synnytyksestä enemmän, mutta sanotaanko näin, toivon todellakin seuraavan mahdollisen synnytyksen olevan lyhyempi ja ilman oksitosiinitippaa :D Oksitosiini taitaa olla saatanasta seuraava.

Mini on nyt 8,5 viikon ikäinen ja saman verran minulla siis äitiyttä takana. Tässä on ollut hyvin aikaa totutella tähän äitihommaan. Se on kyllä niin hullua ja suurta, kuinka lapsen saanti määrittelee rakkauden ja rakastamisen ihan uudelleen, en voi mitenkään pukea sanoiksi tätä rakkauden määrää. Kuinka ihana on katsoa tuota pientä ihmettä ja yrittää sisäistää, että me ollaan Paavon kanssa saatu tuo aikaiseksi. Kaiken kukkuraksi olen löytänyt uuden ulottuvuuden Paavon rakastamisessa, kuinka upea isä hän on meidän pienelle tekee hänestä minun silmissä vielä upeamman.

Vauva on ollut kyllä helppo, jos näin saa sanoa. Nukkunut yönsä hyvin alusta asti unipesässä omassa pinnasängyssä. Ollaan alusta asti herätty pari kertaa yössä syömään, toki muutamia poikkeuksia lukuunottamatta. Lisäksi vauva on perustyytyväinen kaikkeen, kunhan vaippa on vaihdettu ja masu täynnä, on elämä aika ihanaa hänen mielestä. Mutta on muutama asia, josta olisin toivonut jonkun kertovan ennen vauva-arjen alkamista. Kerron ne nyt teille:

- Imetys olkoon luonnollisin tapa ruokita vauva mutta miksi kukaan ei kertonut, että se alku voi olla yhtä helvettiä?! Kun maito nousee ja tissit ovat niin pinkeinä ettei kärsi liivejä pukea päälle ja samanaikaisesti vauva haluaa olla rinnoissa kiinni taukoamatta, yhtälö ei ole kovin mukava. Kolme ensimmäistä viikkoa itkin ja imetin, jääkaappikylmät kaalinlehdet oli tisseissä kun vauva ei ollut, lanoliinivoidetta (joka ei muuten ole halpaa!) kului ihan hulluja määriä nännien rasvaamiseen, ahdistuksen tunne kun vauva ilmoitti nälästä ja tiesit, että kohta taas sattuu... Tämä kaikki on ihan normaalia, mutta olisin halunnut tietää tämän etukäteen jotta olisin voinut valmistautua. Toki kaikilla alku ei ole kipeä ollenkaan, mutta ymmärrätte varmasti pointin.

- Mulla nousi maito jo synnärillä, kätilöt ovat niin kiireisiä etteivät ehdi ohjaamaan imettämisessä vaan siellä lyödään lähes heti rintakumi käteen. Jos oksitosiini on saatanasta seuraava tulee rintakumi kyllä kolmosena. Ei me tätä sitten yhtään käytettyä, pari kertaa yritettiin mutta siinä meni äidillä ja vauvalla vaan hermo. Onneksi pärjättiin ilman. 

- Hormoonit, ne hormoonit. Hormoonisekoilu ei suinkaan lopu synnytykseen, se jatkuu synnytyksen jälkeenkin. Oli tästä mainittu perhevalmennuksessa ohimennen, mutta mielestäni pitäisi kertoa, että saattaa esiintyä yllättävän kielteisiä fiiliksiä. Synnytystapa oli minulle pettymys joka varmasti vaikutti paljonkin minun tunteisiin, mutta asiat tuntuivat 100 kertaa pahemmalta kiitos hormoonien. Itkin paljon ensimmäisen viikon aikana. Itkin koska vauva itki eikä mikään auttanut (okei, yksi ilta), sitten itkin koska itkin vauvan takia vaikkei hän pahaa tarkoita, sitten itkin koska koin olevani huono äiti, sitten itkin koska ajattelin olevani huono äiti vaikka rakastan lastani todella paljon... No, huomaatte, todella itkuista ihan syyttä suotta.

Nämä oli nyt päällimäiset asiat jotka tuli mieleen, nyt ajattelin juoda kahvini loppuun ja odottaa, että pieni herää aamupäikyiltä. Se hymy jonka häneltä saa kun hän herää on maailman kaunein asia - äitinä oleminen on ihanaa ♡

Yksi viimeisimpiä masukuvia, ihan kreisiä että tuolla tuhisee hän, joka tuolla masussa asusteli pitkään. Mulla on jo ikävä vauvamasua :D

- Emilia

Koirat kuin lapset, lapset kuin koirat

Otsikko kuvaa aika tarkasti kasvatusnäkemystäni.

Okei...

Otsikko, ja pieni vino hymy sitä sanoessani.

Niin kauan kun olen jollain tavalla osallistunut keskusteluihin jotka koskevat lapsia ja kasvatusta, niin olen aina ollut sitä mieltä että lapset ovat vain karvattomia koiria. Ensimmäisen kerran kun ilmaisin tämän ajatuksen olin kyllä kaukana vanhemmuudesta, mutta kahden lapsen äitinä niin voin kertoa että tuo mielipide ei ole hävinnyt minnekkään. Oikeastaan se on tainnut vahvistua vain.

Toki myönnän että lapsen ja koiran välillä on ehkä enemmän eroavaisuuksia kun pelkkä karvoitus... niin kuin esimerkiksi vaikka jalkojen määrä... tai tuntoviikset.

Mutta jos mietitään asiaa hyvin yksinkertaistetusti.

Ensinnäkin molemmat ovat hyvin riippuvaisia vanhemmistaan/omistajistaan. He ovat viattomia olentoja jotka tarvitsevat jonkun rinnalleen selviytyäkseen.
Heille pitää antaa katto pään päälle ja ruokaa nenän/kuonon eteen. Heille pitää tarjota tasapainoinen elämä ja arki jotta heistä kasvaa tasapainoisia tyyppejä, hyvällä itsetunnolla.

Molemmat tarvitsevat ehdottomasti läheisyyttä ja rakkautta.

Eli kaikki ne niin sanotut perusasiat on hoidettava kunnialla niin lapsen kuin koirankin kanssa. Kun perusasiat ovat kunnossa niin kasvatus/koulutus onnistuu huomattavasti paremmin.

Jos mietitään koirien koulutusta, eli "kasvatusta", niin mikä sana tulee sinulla ensimmäisenä mieleen?

Minulle se on ehdottomasti johdonmukaisuus - ja tietenkin luottamus, mutta koirien kanssa luottamussuhde vahvistuu johdonmukaisuuden myötä (niin kuin myös lasten kanssa).
Sillä kun koira oppii että tietynlainen käytös antaa tietyn, aina saman, reaktion - niin hän oppii luottamaan tähän malliin. Kun käyn repimässä äipän kukkia niin minua torutaan, tai vastaavasti kun kuuntelen ohjeita niin minut palkitaan. Koira on laumaeläin ja hakee jatkuvasti hyväksyntää omistajiltaan, joten kun ihminen on johdonmukainen käytösmalleissaan niin silloin koirakin oppii luottamaan tähän. Kun tämä juurtuu molempiin niin kasvatuskin sujuu.

Sama lasten kanssa. Eli pyrtiään antamaan lapsen toivotusta käytöksestä positiivista huomiota jotta se käytöstapa vahvistuisi. Hiekkalaatikolla iloitaan yhdessä ja kehutaan isosti kun lapsi lainaa omia hiekkalelujaan jollekin toiselle. Kyllähän jokainen tietää että on mukavampi saada taputus olalle kuin kylmää tunnesuihkua.

Mainitsin, että ei toivotusta käytöksestä torutaan - ja kyllä, jos koira on johdoissa kiinni tai lapsi on tönäissyt toista, niin siihen pitää puuttua. Annetaan koiran/lapsen ymmärtää että se mitä hän teki on väärin (tässä myönnän että tavassa kertoa tämä asia, niin on eroa :D). Mutta pointti pysyy kuitenkin.

Mutta se mihin pitäisi pyrkiä on tietenkin ennakkoida nämä tilanteet. Ennakoida ja havannoida jotta ylipäänsä huomio niihin epätoivottuihin asioihin olisi mahdollisimman vähäinen.
Eli ennenkuin koira tai lapsi ehtii napata kasvin lehdestä kiinni niin tämän huomio siirretään johonkin luvalliseen asiaan. Kiinnitetään koiran/lapsen mielenkiinto johonkin positiiviseen asiaan. Näin saadaan vahvistettua toivottua käytöstä huomiolla. Sillä niin koirat kuin lapset, niin molemmat haluavat huomiota - koska se nyt on vähän niinku meihin ja heihin sisäänrakennettu. Ja jos huomiota ei heru tarpeeksi niin helposti nämä kaksi olentoa liukuvat sitten näihin epätoivottuihin asioihin - koska niillä ainakin saa sitä. Eihän kukaan anna koiran näkertää lempilenkkareitaan tai lapsen viskoa leluja päin ikkunaa...

Ja vaikka vanhemmat olisivat mallivanhempia, ja heille voisi jakaa vuoden isä ja äiti palkinto, niin heidänkin lapset aivan varmasti kokeilisi rajoja. Rajoja kokeillaan, venytetään ja yritetään kiertää. Ja niin sen pitää olla, terve ja hyvinvoiva lapsi oppii ja kasvaa näin. Sama koirilla - hekin kokeilevat aika ajoin omistajien johtamistaitoja. Mutta tässä palataan siihen, että niin lasten kuin koirien kanssa, niin on tärkeätä näyttää että on syy siihen miksi me regoidaan tietyllä tavalla tiettyyn käytökseen.

Ihminen, vanhempi, koiran omistaja tai kukaan mukaan elävä olento ei ole robotti. Joten tottakai tulee hetkiä kun ei pysty olemaan sellainen roolimalli kuin haluaisi.

Minä olen todella määrätietoinen ja johdonmukainen henkilö jota ohjaa vahva ja looginen moraali. Välillä olen miettinyt olenko jopa liian laskelmoiva joskus. Eli minulla on vahvasti rakennettu tämä ylläkirjoittamani näkemys luonteenpiirteisiini. Tästä huolimatta niin en todellakaan voi sanoa etteikö lipsahduksia sattuisi. Niitä sattuu - ja aina kun niitä on sattunut niin on hirvee morkkis. Koska tiedän että olisin voinut hoitaa asian/tilanteen paremmin. Mutta tässä tulee myös erittäin tärkeä pointti, tämän asian vierestä kylläkin - mutta kukaan ei ole täydellinen. Ja siitä asiasta voisi taas kirjoittaa muutaman sivun... mutta en tee sitä koska tämä on jo mennyt hieman liian totiseksi muutenkin :D

Aloitin tämän tekstin kirjoittamisen ihan huvikseni ja pilke silmäkulmassa. Yhtäkkiä siitä muuttuikin... no tällainen teksti. Haha. Taitaa tämä asia olla minulle tärkeämpi kuin luulinkaan ;) Mutta yhden asian voisin vielä sanoa ennenkuin lopettelen tämänkertaisen elämänkouluni... Jos väsyneenä/kiireen keskellä tekee päätöksiä jotka mahdollisesti juuri sillä hetkellä helpottaa tilannetta niin se voi, niin koirien kuin lastenkin kanssa, backfire jossain vaiheessa. Kun joskus ei vain jaksaisi ottaa jotakin taistelua, niin kannattaa punnita tarkasti sitä, että onko se kuitenkin sen ponnistuksen väärtti. Sillä jos heikkona hetkenä tietoisesti antaa periksi, niin ehkä juuri se hetki tekee sen, että joutuu taistelemaan jatkossa paljon kovemmin ja pidemmin.

Mitkä tahtojen taistelut ovat painimisen arvoisia milloin.

Mutta, summasumarum:
Jos sinulla on tasapainoinen koira ja olet hyvä omistaja tälle niin onnistut vanhemmuudessa vallan mainiosti!

Tack och adjö :)

-Matilda

Hakusana: koirat, lapset, kasvatus, ajatuksia, mietteitä

Ensiasunnon osto

Osasin ehkä hieman odottaa blogihiljaisuutta jo raskausaikana, joten valmistelin muutaman kirjoituksen meidän edellisestä projektista. Edellinen projektihan oli meidän ensiasunnon osto sekä tämän remontointi.

Ensiksi tulee hieman pohjustusta siitä, miten ajattelimme ennen asunnon ostoa. Mitä me otimme huomioon jne. Sitten tulee muutama kirjoitus myöhemmin missä näytän ennen ja jälkeen kuvia meidän remppaprojektista :) sellaista lyhyttä ja helppoa luettavaa.

-.-.-.-.-.-.-

Olimme seurustelleet noin viisi vuotta, ja asuneet viidessä eri paikassa, kun päätimme että nyt on oikea hetki ostaa oma asunto. 

Aloitimme etsinnät ja kävimme varmaan katsomassa 20 eri asuntoa. Helsingin ja Vantaan puolelta, kokoluokka 58-97m2.

Halusimme että asunto on hyvällä paikalla ja tarpeeksi iso. Meidän mielestä siinä elämäntilanteessa hyvä paikka oli sellainen josta kulkuyhteydet olivat hyvät joka suuntaan, niin julkisilla kuin autolla. Ruokakauppa olisi hyvä olla suht lähellä ja metsä oli tietenkin iso, iso plussa. Lähikoirapuistot oli myös yksi asia mistä otimme selvää jokaisen asunnon kohdalla. 

Sekä Helsingin että Vantaan sisällä on isoja alue-eroja. Saman kokoinen ja kuntoinen asunto voi liikkua aivan eri hinnoissa. Joillakin alueilla voi olla huono maine ja huhutaan levottomuuksista. Me itseasiassa hankimme asunnon tällaiselta alueelta. Ennen ostopäätöstä tutustuimme kuitenkin alueeseen ja tämä paikka täytti kaikki meidän toiveet. Kävimme koiralenkeillä lähimaastossa ja juttelimme toisten koiraomistajien kanssa. Minä esitin jokaiselle kysymyksen "Mitäs mieltä olet tästä alueesta?" haha. Haastatteluksihan se vähän meni. Mutta oli kyllä antoisia keskusteluja!

Selvisi että paikan maine juontaa takaisin 70-luvulle kun alueelle asutettiin paljon eri kulttuureja ja vähemmistöryhmiä. Siitä oli kuulemma syntynyt kireyttä koko alueelle.

Tätä järjestelyä ruvettiin purkamaan 90-luvulla. Henkilö joka oli asunut koko ikänsä täällä kertoi että paikka on rauhoittunut ja on kaikkea muuta kuin huonomaineista aluetta. Ota ja tiedä, mutta me kyllä viihdyimme hyvin sen ajan kun siellä asustimme.

Entä asunto... Meidän kriteerien takia, ja itseasiassa muutenkin kyllä, etsimme "huonokuntoista" tai "tyydyttävää" asuntoa. Jo tässä vaiheessa, kun vasta katselimme asuntoja, niin tiesimme että emme tule olemaan kahta vuotta pidempään siinä.

Ostamme huonokuntoisen asunnon, remppaamme sen, odotamme kaksi vuotta jotta ei tarvitse maksaa voittoveroa, myymme sen ja saamme lisää pesämunaa seuraavaan projektiin.

Hehe, juuri näinhän se menikin ...välillä muistutan kyllä enemmän robottia kuin ihmistä ;D mutta tavoitteellisuudessa ei ole mitään pahaa. Ja tykkäämme molemmat Markon kanssa suunnitella meidän peliliikkeitä tulevaisuutta varten.

-Matilda

Ensimmäinen vauvakuukausi

En haluaisi aloittaa tätä näin, mutta...

Ääk, onpa aika mennyt nopeasti!

Tiedän että tuo on jo loppuun kulunut lause, mutta se ei tee sitä valetta. Koska näiden pienten kanssa aika vain hurahtaa ohi. Yritänkin nyt joka mahdollinen hetki nuuskutella vauvatuoksuja varastoon ja nauttia tuosta pienestä kääröstä, koska kohta vauvamme on jo taapero.

Olettekin varmaan huomanneet että tekstiä tänne blogin puolelle ei ole kauheasti tullut tuotettua. Ja se on siksi että - nyt minun on sorruttava toiseen kuluneeseen lauseeseen - aika ei vain riitä.

Yritän olla mahdollisimman paljon lasten kanssa. Kun käärö nukkuu niin olen aktiivinen pikkumiehen kanssa. Kun molemmilla on vauhti päällä niin pallottelen tietenkin näiden välillä ja pidän heidät tyytyväisenä. Kun Marko tulee kotiin niin haluamme viettää perheaikaa, sitä ei arkipäivisin loppujen lopuksi ole kauheasti. Sitten kun lapset on saatu nukkumaan niin otamme parisuhteelle oman kakkupalan. Tämän jälkeen priorisoin unta. Haluaisin olla aktiivisempi tälläkin puolella, mutta näistä tämänhetkisistä asioista blogi on se joka saa siirtyä hieman taka-alalle. Aion ehdottomasti kirjoitella tänne, mutta tahdista en osaa sanoa. Voihan se olla että jossain vaiheessa löytyy isompi aukko päivässä jonka voin sitten täyttää kirjoittamalla. Jää nähtäväksi.

Mutta nyt mentiinkin hieman asian vierestä - minunhan piti tässä kertoa hieman kuluneista neljästä viikosta :)

Jos aloitan käänteisesti ja kerron ensin tiivistelmän. Kaikki on mennyt todella hyvin, ja olen positiivisesti yllättynyt siitä, miten elämä kahden kanssa rullaa niin sujuvasti. Ajattelin että tässä olisi enemmän palapelinpalasia saatava paikoilleen kun on päivisin yksin kahden lapsen, ja koirien kanssa. Tottakai monet rutiinit on haettava uudelleen, mutta se nyt on päivänselvää että arki muuttuu toisen lapsen myötä. Mutta meille muutos on tuntunut luontevalta ja olen onnellinen tämänhetkisestä kokoonpanostamme.

Uudenlaisen äitiroolin omakusiminen on tietenkin oma asiansa. Tästä ajattelin kirjoitella muutaman oman sanan jonkun viikon päästä.

Tyttö kasvaa normaalisti ja imetys on lähtenyt hyvin käyntiin. Pikkumiehen kanssa maito nousi jo synnytyssalissa, tällä kertaa sain odottaa kunnollista maidon nousua pari vuorokautta. Ensimmäinen yö kotona menikin tytöllä urheilun puolelle... hän käynnisteli maitomasiinaa 6 tuntia putkeen! Rinnat aristelivat niin kuin imetyksen alussa useasti onkin, mutta toiseen nänniin tuli kolme vesirakkulaa!
Jouduin laittamaan suukapulaa itselleni kun imetin siitä rinnasta, mutta pakkohan sitä oli käyttää että maidon nousu lähtee kunnolla käyntiin silläkin puolella. Vähän oli pakko fuskata tästä vuororintaimetyksestä, koska AU. Menin siis tahdilla 2-1 tai 3-1, ja sain kuin sainkin molemmat rinnat suhteellisen nopeasti taas toimintakuntoon. Voi tätä onnea kun voi ruokkia lastaan purematta omia sormiaan irti sen aikana :D

Raskausaikana kirjoittelinkin siitä että tämä lapsi oli hyvin rauhallinen vatsassa. Liikehti huomattavasti vähemmän kuin esikoinen, ja toivoin että tämä voisi enteillä jotakin luonteesta.

Ja tiedättekö(!), ainakin vielä niin meidän tyttö on kyllä itse rauhallisuus.

Hän on tyytyväinen ja helppo pieni nyssykkä. Nukkuu yöt hyvin, herää 4-6h välein syömään, eli 1-2 kertaa yön aikana. Vertailukohteeksi esikoinen joka heräili yöllä 5-8 kertaa tässä iässä. Vaikka hän on rauhallinen ja hereillä ollessaan ei kauheasti vielä jumppaile, niin hän on skarppi. Katselee innokkaasti ympärilleen ja mielenkiintoa uusin asioihin löytyy. Leikkimatolla ei viihdy kauhean kauan, vaan hän haluaa syliin ja liikkeelle tai leikkihuoneeseen isoveljen huutoa ja leikkejä seuraamaan. En ymmärrä miten hän voi nukahtaa syliin, tai latialla olevalle vauva-alustalle, kun pikkumies huutaa ja kolistelee kattiloita vieressä. Toivotaan että nämä unenlahjat pysyvät mukana hänen kasvaessaan!

Pikkumies on ottanut hyvin siskonsa vastaan. Hän puhuu paljon pikkusiskostaan ja onkin välillä hieman liian innokas hoitaja. En voi jättää pikkuista yksin esim. "kehtositteriin" koska on hyvin mahdollista että tuo yksi yrittää käydä nappaamssa hänet syliin :D ...ja 2-vuotias nyt ei ehkä muista tukea tuota niskaa... joten olemme kehittäneet systeemin tähän. Hän tulee sanomaan minulle jotakuinkin näin "Jag far på soffan, vill ha lillasyster i famnen, mamma kan hämta". Eli hän kertoo että menee nyt sohvalle ja äiti hakee pikkusiskon jotta hän voi ottaa hänet syliin. Haha, voi tuota lurjusta<3.

Jos vauva ääntelee hän tuo heti tutin. Välillä hän käy hakemassa pehmoleluja pikkuiselle ja nukuttaa ne hänen viereensä. Hän tulee näyttämään leluja ja pyytää pikkusiskoa mukaan leikkeihin. Hän haluaa paijailla ja pusailla häntä jatkuvalla syötöllä.
Mitään merkkejä mustasukkaisuudesta ei ole ainakaan vielä noussut esille. Toki se voi tulla myöhemminkin. Ja se on ihan ok. Lapsi saa tuntea mustasukkaisuutta ja otamme sitten tämän vastaan jos se on tullakseen. Olemme keskustelleet tästä jo Markon kanssa. Jatkamme siis samalla tavalla kun tähänkin asti. Osallistamme esikoista mahdollisimman paljon vauvan hoitoon ja me molemmat Markon kanssa varmistamme että annamme aikaamme molemmille tyypeille. Pikkumies arvostaa tällä hetkellä enemmän meidän läsnäoloa, mutta se ei tee yhteisaikaa vauvan kanssa yhtään vähempiarvoiseksi. Päivällä vauva onkin mukana leikeissä ja pikkumies tuntee että teemme asioita yhdessä, että vauva ei estä mitään. Otamme myös puheessamme tämän asian lähtökohdaksi. Pyrimme välttämään pikkusiskon "syyttämistä". Eli jos vaikka imetän ja en juuri silloin pääse katsomaan hänen rakentamaa nosturia, niin en sano "syötän vauvaa/pikkusiskoa, tulen sitten", vaan enemmänkin suuntaan "äidillä on jotakin kesken, tulen aivan kohta" tai "Oi, oletko rakentanut nosturin, tulen kohta katsomaan" ja sitten voi vielä lisätä tehtävän siksi ajaksi kun hän odottaa että joku tulee "valitse joku duploukko ajamaan nosturia". Näin tyyppi lähtee hymysuin ja innokkaana pois tilanteesta. Eli riippumatta mistä asiasta on kyse, vaipanvaihdosta, pukemisesta tai loruttelun saattamisesta loppuun, niin emme ikinä käytä pikkusiskoa/vauvaa syynä siihen ettemme reagoi esikoiseen heti. Pyydämme hänet mukaan siihen mitä on kesken tai taklaamme asian jollakin muulla tavalla. Tämä on ainakin tähän asti toiminut hienosti meillä.

Tässä oli nyt oikestaan päällimmäiset mietteet tällä kertaa. Niin kuin sanotaan, niin eihän nuo pikkuiset tee muuta kuin nuku, syö ja pasko :D

- Matilda