Ristiäiset ja nimipolitiikka

Kuukauden alkupuolella meillä oli prinsessamme ristiäiset!

Kun asuu pienemmällä paikkakunnalla sillä on hyvät, ja tietenkin myös, huonompia puolia. Ristiäisten järjestely mielessä se oli iso plussa asua täällä keskellä metsää.

Avaimet seurakuntatalolle saimme hakea jo alkuviikosta. Kävimme Markon ja lasten kanssa päivää ennen juhlia koristelemassa paikat ja valmistelemassa kaikki. Olimme seurakuntatalolla 3 tuntia perjantaina... leivoin paljon itse juhliin joten jääkaappitila kotona ei olisi riittänyt kaikelle, joten huokaisin helpotuksesta kun pystyimme roudamaan myös ison osan ruuista perjantaina paikan päälle. Lauantaille ei siis jäänyt kauheasti tehtävää ja saimme (melkein) rauhallisen aamupäivän. Minä hieman innostuin ja pyysin Markoa laittamaan puolapuut leikkihuoneessa kondikseen - joten olimme sitten kuitenkin vartin verran myöhässä minun laatimasta "aikataulusta" :D. Jos kiirettä ei ole se pitää hankkia(kö?).

Ehdimme kuitenkin hyvin seurakuntalolle tsekkaaman tilanne ja apukäsiä viimeisten valmisteluiden kanssa tuli aivan pyytämättä.

Itse kaste alkoi silloin kuin pitikin. Meidän typyllä oli silmätulehdus ja yskää joten hieman puolikuntoisena piti jaksaa kastetilaisuuden läpi. Kaiken kukkuraksi niin tämä äippä päätti olla syöttämättä häntä ennen kastetta...siis mitä... Nå, hienosti hän tsemppasi alkupuolen, mutta sitten serkukset molemmat (siis minun, ja siskon lapsi) aloittivat huutokilpailun. Vaikka lapsen itku ei ole mitenkää erikoisen kiva asia (äiti sydämmeen tämä sattuu aina) niin tuo tilanne oli samalla jotenkin hellyttävä. 

Meidän tytöllä on kuitenkin niin rauhallinen tapa kitistä että ei se elämää haitannut. Ja vaikka oliskin kovaa ääntä, meteliä, härdelliä ja lapsia juoksemassa ympäriinsä niin se ei haittaisi! Se on sitä oikeeta elämää ja mielestäni se saa, ja pitää näkyä. Olkoon paikka ja tilanne mikä tahansa,

Esikoinen leikki kirkonpenkkien välissä kummityttömme kanssa. Ihanaa että he viihdyttivät toisiaan siellä jalkojen seassa <3 olivat kyllä niin reippaita! Ja isoveli tuli sitten pyytäessä eteen ja kuivasi pikkusiskonsa pään, hän hoiti sen tehtävän kunnialla.

Kasteen jälkeen kaikki siirtyi seurakuntatalolle joka oli hyvin lyhyeen kävelymatkan päässä. Minä jäin syöttämään tyttöä kirkolle ja menin sitten perässä.

Siellä oltiin jo kannettu kaikki ruuat esiin ja meitä odoteltiin. Suolaisessa menuussa oli Markon äidin tekemiä tuoreita sämpylöitä ja "fröbröödiä", äitini fetasalaattia, siskoni tekemää piirakkaa, katkarapuleipiä ja iso voileipäkakkua. Lisäksi oli kaksi täytekakkua, sitruuna valkosuklaa täytteellä joka oli minun tekemäni ja sitten Markon siskon tekemä suklaakakku jossa kinuskivaahtoa päällä! Sitten kahvipöydässä vielä itse tehtyjä kookospalloja, valkosuklaaturkinpippuri konvehteja ja valkosuklaaglasyyrikakkakikkareita vai mitä ne nyt sitten olikaan.

Pakko sanoa tähän väliin että olen niin kiitollinen minun ja Markon perheestä. Oman perheeni kanssa olen tietenkin puolueellinen, he ovat minulle niin rakkaita. Mutta olen onnellinen että Markon mukana ei tullut kasa kahjoja - vaan uskomattoman ihana lössi erilaisia tyyppejä. Heistä on kasvanut hyvin tärkeä osa elämääni. Olemme onnistuneet myös Markon kanssa ympäröimään itsemme mahtavilla ystävillä, en vahtaisi heistä yhtäkään.

Halusin nyt tähän väliin avautua hieman - se on nyt tehty joten jatketaanpa...

-.-.-.-.-.-.-.-.-.-.-.-

Bileet onnistui mielestäni hyvin ja tytön ensimmäinen juhla on nyt paketissa.

Nimeä en tule julkaisemaan täällä. Niin kuin ehkä olettekin huomanneet niin en ole esikoistakaan täällä blogin puolella esitellyt nimellä. Vaikka tämän blogin seuraajamäärä ei ole päätä huimaava niin haluan varjella heidän yksityisyyttään. Tästä syystä en ole myöskään julkaisut kuvia jossa kasvot näkyvät. 

En siis aio pitää heitä "off the grid" ikuisesti. Pyrin käyttämään sellaista ideologiaa, että mitä itse haluaisin pystyä lukemaan ja näkemään itsestäni netistä nyt aikuisiällä. niin ainoastaan sellaisia asioita aion jakaa lapsistani. Maailma muuttuu koko ajan, ja on muuttunut minunkin aikana paljon, ja tiedän että jollain taholla ajattelutapani on ehkä vanhanaikaista. Samalla kuitenkin sanon että maailmassa on yksi jos toinen liikaa sekopäitä joten myös turvallisuuden takia olemme Markon kanssa tehneet päätöksen olla julkaisematta nimiä ja kuvia.

Olen kuitenkin huomannut että kirjoittaessani blogia lapset ovat tietenkin isosti mukana täällä. Ja on mielestäni hieman sekavaa välillä kun kirjoittelen esikoisesta miljoona eri "nimellä", ja asiahan ei tule helpottumaan nyt kun on kaksi kenestä kirjoittelen. Joten aion tästä eteenpäin helpottaa asiaa, niin minun kun teidän lukijoidenkin kannalta.

Esikoisesta puhun tästä eteenpäin Ale nimellä, ja pikkuprinsessasta Ade nimellä.

Hyvin lähellä toisiaanhan nuo "nimet" ovat, mutta eiköhän me näillä pärjätä.
Miten olen päätynyt näihin nimiin jokainen voi spekuloida itsekseen ;)

-Matilda

365 päivää

Nyt on mennyt 365 päivää siitä kun muutimme meidän uuteen taloon... 22.12.2016 oli päivämäärä kun saavutimme sen minkä eteen olimme tehneet kovasti töitä - saimme nyt ruksata yli yhden kohdan meidän unelmista, ja tavotteista, jonka laitoimme meille vuosia sitten!

Eihän talo ja piha ole vieläkään 100% valmis, mutta sitä se ei vissiin ikinä tule olemaankaan. Omakotitalossahan sitä aina on jotakin tekemistä, ja jos ei ole niin sitä keksitään.

Tässä alla kuva viikko ennen muuttoa - ja täältä voit lukea sen ajan fiiliksiä.

Miksi halusin kirjoittaa tänään tällaisen lyhyeen tekstin, missä vain totean että vuosi tässä on vierähtäny, on kai että haluan sanoa äneen: hei me ollaan yhdessä vielä!

Tunnetusti talon rakentaminen vie monet parit omille teilleen. Meidän hiekkatien varressa on juuri pari tällaista tapausta. Monelle taas talon rakennus voi olla yhdistävä ja vahvistava tekijä. Meidän tapauksessa se oli juurikin tuo jälkimmäinen. Mutta eipä siitä sen enempää.

Tämän päivän kunniaksi olemme saunoneet ja nyt lasten nukkuessa lysähdämme sohvalle sylikkäin - ehkä jopa yksi huurteinen kädessä....

Tässä vielä pari fiilistelykuvaa lopuksi. Hyvää yötä ja mukavaa joulun odotusta kaikille!

Pikkumiehen tekemät "savi"koristeet - harmillisesti piparkakkumummosta on tullut päätön.

-Matilda

Makuhuoneet

Jatketaan siis remppakirjoituksella :)

Makuhuoneet löytyivät tämän käytävän oikealla puolella. Siinä oli kolme ovea rivissä. Se tuntui hieman ahtaalta ja meillä ei silloin ollut tarvetta kolmelle makuhuoneelle.

Meidän ratkaisu tähän oli purkaa yksi huone - joten meille jäi kaksi makuhuonetta käyttöön ja iso avara tila jossa oli olohuone ja avokeittiö. 

Yhdessä makuuhuoneessa oli sama laminaattilattia kuin eteisessä, kun toisessa oli muovimatto. Niin kuin näette niin muovimatto ulottui laminaatin alle, en tiedä mitä tuossa on ajateltu kun laminaatti on vain pätkästy ennen makuhuonetta?

Purettua laminaatin niin me poistimme kyseisen muovimaton koko asunnosta ja hioimme betonilattian. Periaatteesa muovimaton olisi voinut jättää ja jopa käyttää uuden laminaatin alla tuplexin sijaan ja tällä tavoin säästä hieman kustannuksissa. Me kuitenkin halusimme rempata asunnon kunnollisesti, joten välttääksemme mahdolliset hajuhaitat päätimme tehdä tuon "pitkän kaavan kautta".

Laitoimme koko asuntoon tuplexia laminaatin alle ja maalasimme seinät sekä katon. Meidän makuuhuoneeseen ostimme myös liukuovikaapin jossa oli meidän tarpeisiimme suunniteltu sisältö.

Ikkunalistat ja patterit maalasimme myös. Samoiten verhotankojen etulevyt. Pienet yksityiskohdat tekevät paljon kokonaisuudessa.

Seinät ehkä näyttävät hieman tylsiltä, mutta siihen on selitys. Me tosiaan remppasimme tämän jotta saisimme mahdollisuuden omakotitaloon. Eli tiesimme että kahta vuotta enempää emme tule kyseisessä asunnossa asumaan, joten valkoiset neutraalit seinät olivat siinä mielessä järkevä vaihtoehto. Emme myöskään halunneet porailla reikiä seinään kun seuraava asukas ei välttämättä olisi halunnut tauluja tai muita seinähärpäkkeitä samoihin paikkoihin kuin me. Valkoinen nyt yleisesti ottaen mielyttää monen silmää, ja jos ei miellytä, niin valkoisen päälle on helppo lähteä työstämään oman näköistä pintaa.

Alla meidän makuuhuone muodonmuutoksen jälkeen.

Sitten tässä alla on vieras- / työhuone.

Seuraavassa remppapostauksessa vilkaisemme kylpyhuonetta.

-Matilda

Eteinen ja pieni wc

Eteisessä oli ohutta laminaattia joka näytti jo aika kärsineen näköiseltä. Eteiskaappi oli kellastunut ja epäkäytännöllinen. Kaikki asunnon väliovet ja kahvat olivat myös nähneet parhaat päivänsä.

Laatoitimme eteisen mustalla isolla laatalla ja maalasimme seinät sekä katon. Eteiseen ostettiin liukuovikaapisto peiliovilla. Kaapin sisältö oli myös suunniteltu meidän tarpeisiimme. Eteieskalustoon kuului kenkäkaappi ja siihen yhteensopiva penkki. Avainkaappi ja lehtiteline löysi myös oman paikkansa eteisestä.

Lattian saumat eteisessä piti oikeastaan olla tummat, tummanharmaat, mutta niin kuin kuvassa näkyy niin ne ovat vaaleanharmaat. Äitini oli saumaamassa ja hän hämmästyi hieman väriä kun tiesi että olimme keskustelleet tummasta saumasta. Hän kuitenkin hoiti saumauksen kunnialla loppuun ja selvisi sitten myöhemmin että kyseisessä pakkauksessa oli ollut pigmenttivirhe... olimme saaneet virheellisen tuotteen. Tämä tosin oli onni onnettomuudessa tässä tapauksessa. Minä nimittäin tykäistyin tuohon tummaan laattaan ja valeaan saumaan. Muuten eteisrempassa ei tullut muita mutkia :)

Asunnossa oli kaksi vessaa. Pikku vessa oli eteisen yhteydessä. Yllä olevassa kuvassa vasemmalla seinällä oleva ovi vei tähän wc tilaan.

Wc oli hyvin vanhanaikainen ja todellakin muutoksen tarpeessa. Sieltä löytyi ränsistynyt wc-istuin sekä allas ja hana jotka hädin tuskin toimivat. Kaapistoja ei ollut laisinkaan, ainoastaan yksinäinen avohylly mollotti seinällä.

 Revimme kaikki pois täältä ja rakensimme seinävessan. Koteloimme telineen ja jätimme kaapistojen taakse tyhjän kolon johon pystyi laittamaan paperirullat piiloon mutta helposti saataville. Eteislattia jatkui tähän tilaan ja seinät sekä katto maalattiin.

Kalustimme tilan isolla allaskaapilla ja kahdella seinäkaapistolla. Ostimme isokokoisen valopeilin joka toimi myös wc:n valolähteenä. Hanaksi hankimme vesiputous hanan joka vaihtoi väriä veden lämpötilan mukaan.

Tilassa oli myös väriä vaihtava led-nauha. Se oli tuolla kotelon päällä takareunassa jotta ollessaan päällä se valaisi tuon päätyseinän.

Seuraavassa remppapostauksessa näytän makuhuoneiden muodonmuutoksen.

-Matilda

Koirat ja vauva

Monet kyselevät meiltä miten koirat ovat suhtautuneet uuteen tulokkaaseen. Ja vastaus on samanlainen kuin esikoisen kanssa - eipä mitenkään erikoisesti.

Esikoisen kanssa pidimme vaatekappaletta hänen lähellään ja Marko vei sitten tämän vaatteen kotiin koirille haisteltavaksi. Näin he saivat tutustua vauvan tuoksuun ennenkuin nyytti tulisi kotiin. Hän olisi jo jollain tavalla tuttu koirille. Tällä kertaa emme ehtineet edes ajatella tämän tekemistä kun olimme niin pika visiitin sairaalassa. 

Mutta molemmilla kerroilla kun olemme kantaneet uuden perheenjäsenen kotiin niin koirat eivät ole olleet moksiskaan. Tottakai he ovat haistelleet tätä pikkuista ihmistä ja tutustuneet omalla tavallaan tähän. 

Kun nyytti on tullut paremmin tutuksi he ovat kyllä hakeutuneet hänen lähelleen. Samoin he tekivät esikoisen kanssa. Eli voivat mennä viereen makoilemaan ja tulevatkin useasti sohvalla niin ihan kiinni. 

Meillä on kaksi suhteellisen isoa koiraa, joten alussa pitää olla hyvinkin tarkkana miten koirat reagoivat tilanteeseen. Tottakai pienemmänkin koiran kanssa(!), mutta eritoten isompien kanssa. Koska iso koira ei välttämättä tarkoita tehdä pahaa, mutta ihan pelkästään koonsa takia jotakin voi sattua. 

Mitään varsinaisia vaaratilanteita meillä ei ole ollut. Yhden kerran Eddy tosin yritti tassulla saada minulta huomiota, ja jos en olisi laittanut kättä väliin tassu olisi osunut pikkuista päähän. Korotin ääntä ja annoin pienen murinan perään - tämän jälkeen samaa tilannetta ei ole toistunut. Tiedän että Eddy halusi vain rapsutuksia eikä yrittänyt millään tavalla kohdistaa tassun nostoa pikkuiseen, eli olisi ollut täysi vahinko, mutta kun 40kg:n koiran tassu voi tehdä aika pahaa jälkeä 5kg:n ihmiselle. Siksi reagoin vahvasti vaikka hän ei tehnyt mitään "pahaa". Hän ymmärsi reaktiostani että se mitä hän teki ei ollut toivottavaa, joten nykyään kun minulla on pienoikainen sylissä ja hän haluaa rapsutuksia niin hän tulee kuonolla nostelemaan kyynärpäätäni :) on Eddy niin ihana. Muutenkin meidän koirista Eddy on se joka on enemmän kiinnostunut lapsistamme - Zach ei kauheasti välitä. Tulee lähelle jos tietää että hän itsekkin hyötyy siitä - eli saa rakkautta ja rapsutuksia :D

Olemme mielestäni onnistuneet hyvin koirien koulutuksessa. He ovat tasapainoisia ja heillä on hyvä luottamussuhde ihmisiin. En ole kertaakaan tuntenut että heistä olisi vaaraa lapsillemme tai että olisin huolissani miten arki sujuu karvakamujen ja pikkuistemme kanssa. 

He ovat omaksuneet lapset osaksi laumaa ja tietävät että molemmat ovat heidän yläpuolellaan. Tästä huolimatta niin koiramme eivät ole ylisuojelevia heitä kohtaan. Muut saavat ottaa syylin ja leikkiä lastemme kanssa. Eivät he tästä välitä. Uskon tosin että jos minä tai Marko antaisimme merkin koirille että tilanne on uhkaava he kyllä suojelesiviat meitä kaikkia. Minun kohdallani tämä on koettu ja he toimivat esimerkillisesti joten olen kyllä varma että he pitäisivät meistä kaikista samanlaista huolta jos tilanne sen vaatisi.

Olen niin ylpeä meidän koirista, he ovat meille niin kovin rakkaita. Vaikka meillä on nyt kaksi ihmislasta jotka vievät suurimman osan meidän ajasta, niin kyllä meidän koiralapsetkin ovat meille aivan yhtä tärkeitä. Tämä on mielestäni hyvä kombo mikä meillä on tällä hetkellä. Kaksi plus kaksi :)

- Matilda

96m2 täysremontti alle kuukaudessa

Ostimme hyvin huonokuntoisen asunnon jonka remppasimme lattiasta kattoon. Neliö muttui 3,5 viikossa kolmioksi uusineen pintoineen.

Saimme tietenkin kysyessä apua ystäviltä, mutta pääsäntöisesti minä, Marko ja äitini remontoimme koko asunnon töidemme ohella. Meillä oli silloin ainoastaan yksi lisäperheenjäsen, Zach, ja hän joko oli mukana remppailemassa tai sitten joku meistä oli hänen kanssaan ulkona.

Olimme kuitenkin aikatauluttanut meidän työmme niin että asunnossa oli melkinpä joku 24/7.

Sanotaanko näin, että kukaan muu kuin me, ei uskonut että onnistuisimme tekemään tämän täyden muodonmuutoksen alle kuukaudessa. Olimme irtisanoneet silloisen vuokra-asunnon joten meillä ei ollut oikein vaihtoehtoja.

Mutta mehän onnistuimme. Ja tästä ensimmäisestä lekan lyönnistä homma lähti liikkeelle...

Alla on pohjakuva. Olohuoneen ja tuon kolmannen huoneen väliseinä otettiin kokonaan pois. Samoin seinät jotka olivat keittiön + ruokailutilan ja olohuoneen välissä. Eli keittiö-olohuone kokonaisuudesta tuli hyvin avara ja iso tila. Ensimmäisen makuhuoneen kaapit revittiin pois ja uuden kaapin paikkaa oli eri paikassa - samoin vaatehuoneen (toinen ovi etuovesta) kaikki kaapit sai mennä, sinne rakensimme sitten aivan toisenlaiset systeemit.

Tästä eteenpäin sitten tulee niitä ennen/jälkeen kuvia minkälaista jälkeä saimme aikaiseksi vajaassa kuukaudessa :)

-Matilda

Lumiukko kirurgiaa

Onko muiden lumiukot kokeneet saman karun kohtalon?

Olimme koko perhe, koiria myöten, aivan innoisamme lumesta. Pikkumies sai minut suostuteltua rakentamaan vaikka mitä, mukaanlukien kuvien "Olofin". Olof ei ehtinyt saada edes hattua päähän ennenkuin hän jo menetti nenänsä. 

Nenän jälkeen poikamme oli jo valmis paloittelemaan tyypin kokonaan, aloittaen raajoista, Olof raukan käsistä. Sain kuitenkin estettyä tämän karun kohtalon kertomalla että uutta urhia en hänelle enään rakenna, että saa sitten itse pyöritellä kaverin pystyyn. Kiltisti pikkumies sitten lopetti tämän paloittelun. Tyytyväisenä hän haukkasi vielä yhden palan porkkanasta ennenkuin hän sitten kiltisti työnsi sen lumiukon naamaan taas.

Kaikki loppu siis oikein onnellisesti. Pikkumies sai välipalan ja Olof uuden lookkin.

-Matilda

8 viikkoa äitiyttä takana

Pitkä aika on taas kulunut siitä kun viimeksi kirjoittelin. Kirjoittelin kyllä päivityksen Kättäriltä mutta jokin bugi siinä on käynyt kun tekstiä ei koskaan julkaistu, liekö syynä ollut doupattu muija vai mikä, ken tietää :)

Meidän tyttö syntyi tosiaan pitkän rupeaman jälkeen päivää ennen laskettua 21.9.2017 kiireellisellä sektiolla (synnytystä käynnistettiin iltapäivästä 39+4 ja tipu syntyi 39+6). Voisin jossain vaiheessa kirjoittaa synnytyksestä enemmän, mutta sanotaanko näin, toivon todellakin seuraavan mahdollisen synnytyksen olevan lyhyempi ja ilman oksitosiinitippaa :D Oksitosiini taitaa olla saatanasta seuraava.

Mini on nyt 8,5 viikon ikäinen ja saman verran minulla siis äitiyttä takana. Tässä on ollut hyvin aikaa totutella tähän äitihommaan. Se on kyllä niin hullua ja suurta, kuinka lapsen saanti määrittelee rakkauden ja rakastamisen ihan uudelleen, en voi mitenkään pukea sanoiksi tätä rakkauden määrää. Kuinka ihana on katsoa tuota pientä ihmettä ja yrittää sisäistää, että me ollaan Paavon kanssa saatu tuo aikaiseksi. Kaiken kukkuraksi olen löytänyt uuden ulottuvuuden Paavon rakastamisessa, kuinka upea isä hän on meidän pienelle tekee hänestä minun silmissä vielä upeamman.

Vauva on ollut kyllä helppo, jos näin saa sanoa. Nukkunut yönsä hyvin alusta asti unipesässä omassa pinnasängyssä. Ollaan alusta asti herätty pari kertaa yössä syömään, toki muutamia poikkeuksia lukuunottamatta. Lisäksi vauva on perustyytyväinen kaikkeen, kunhan vaippa on vaihdettu ja masu täynnä, on elämä aika ihanaa hänen mielestä. Mutta on muutama asia, josta olisin toivonut jonkun kertovan ennen vauva-arjen alkamista. Kerron ne nyt teille:

- Imetys olkoon luonnollisin tapa ruokita vauva mutta miksi kukaan ei kertonut, että se alku voi olla yhtä helvettiä?! Kun maito nousee ja tissit ovat niin pinkeinä ettei kärsi liivejä pukea päälle ja samanaikaisesti vauva haluaa olla rinnoissa kiinni taukoamatta, yhtälö ei ole kovin mukava. Kolme ensimmäistä viikkoa itkin ja imetin, jääkaappikylmät kaalinlehdet oli tisseissä kun vauva ei ollut, lanoliinivoidetta (joka ei muuten ole halpaa!) kului ihan hulluja määriä nännien rasvaamiseen, ahdistuksen tunne kun vauva ilmoitti nälästä ja tiesit, että kohta taas sattuu... Tämä kaikki on ihan normaalia, mutta olisin halunnut tietää tämän etukäteen jotta olisin voinut valmistautua. Toki kaikilla alku ei ole kipeä ollenkaan, mutta ymmärrätte varmasti pointin.

- Mulla nousi maito jo synnärillä, kätilöt ovat niin kiireisiä etteivät ehdi ohjaamaan imettämisessä vaan siellä lyödään lähes heti rintakumi käteen. Jos oksitosiini on saatanasta seuraava tulee rintakumi kyllä kolmosena. Ei me tätä sitten yhtään käytettyä, pari kertaa yritettiin mutta siinä meni äidillä ja vauvalla vaan hermo. Onneksi pärjättiin ilman. 

- Hormoonit, ne hormoonit. Hormoonisekoilu ei suinkaan lopu synnytykseen, se jatkuu synnytyksen jälkeenkin. Oli tästä mainittu perhevalmennuksessa ohimennen, mutta mielestäni pitäisi kertoa, että saattaa esiintyä yllättävän kielteisiä fiiliksiä. Synnytystapa oli minulle pettymys joka varmasti vaikutti paljonkin minun tunteisiin, mutta asiat tuntuivat 100 kertaa pahemmalta kiitos hormoonien. Itkin paljon ensimmäisen viikon aikana. Itkin koska vauva itki eikä mikään auttanut (okei, yksi ilta), sitten itkin koska itkin vauvan takia vaikkei hän pahaa tarkoita, sitten itkin koska koin olevani huono äiti, sitten itkin koska ajattelin olevani huono äiti vaikka rakastan lastani todella paljon... No, huomaatte, todella itkuista ihan syyttä suotta.

Nämä oli nyt päällimäiset asiat jotka tuli mieleen, nyt ajattelin juoda kahvini loppuun ja odottaa, että pieni herää aamupäikyiltä. Se hymy jonka häneltä saa kun hän herää on maailman kaunein asia - äitinä oleminen on ihanaa ♡

Yksi viimeisimpiä masukuvia, ihan kreisiä että tuolla tuhisee hän, joka tuolla masussa asusteli pitkään. Mulla on jo ikävä vauvamasua :D

- Emilia

Koirat kuin lapset, lapset kuin koirat

Otsikko kuvaa aika tarkasti kasvatusnäkemystäni.

Okei...

Otsikko, ja pieni vino hymy sitä sanoessani.

Niin kauan kun olen jollain tavalla osallistunut keskusteluihin jotka koskevat lapsia ja kasvatusta, niin olen aina ollut sitä mieltä että lapset ovat vain karvattomia koiria. Ensimmäisen kerran kun ilmaisin tämän ajatuksen olin kyllä kaukana vanhemmuudesta, mutta kahden lapsen äitinä niin voin kertoa että tuo mielipide ei ole hävinnyt minnekkään. Oikeastaan se on tainnut vahvistua vain.

Toki myönnän että lapsen ja koiran välillä on ehkä enemmän eroavaisuuksia kun pelkkä karvoitus... niin kuin esimerkiksi vaikka jalkojen määrä... tai tuntoviikset.

Mutta jos mietitään asiaa hyvin yksinkertaistetusti.

Ensinnäkin molemmat ovat hyvin riippuvaisia vanhemmistaan/omistajistaan. He ovat viattomia olentoja jotka tarvitsevat jonkun rinnalleen selviytyäkseen.
Heille pitää antaa katto pään päälle ja ruokaa nenän/kuonon eteen. Heille pitää tarjota tasapainoinen elämä ja arki jotta heistä kasvaa tasapainoisia tyyppejä, hyvällä itsetunnolla.

Molemmat tarvitsevat ehdottomasti läheisyyttä ja rakkautta.

Eli kaikki ne niin sanotut perusasiat on hoidettava kunnialla niin lapsen kuin koirankin kanssa. Kun perusasiat ovat kunnossa niin kasvatus/koulutus onnistuu huomattavasti paremmin.

Jos mietitään koirien koulutusta, eli "kasvatusta", niin mikä sana tulee sinulla ensimmäisenä mieleen?

Minulle se on ehdottomasti johdonmukaisuus - ja tietenkin luottamus, mutta koirien kanssa luottamussuhde vahvistuu johdonmukaisuuden myötä (niin kuin myös lasten kanssa).
Sillä kun koira oppii että tietynlainen käytös antaa tietyn, aina saman, reaktion - niin hän oppii luottamaan tähän malliin. Kun käyn repimässä äipän kukkia niin minua torutaan, tai vastaavasti kun kuuntelen ohjeita niin minut palkitaan. Koira on laumaeläin ja hakee jatkuvasti hyväksyntää omistajiltaan, joten kun ihminen on johdonmukainen käytösmalleissaan niin silloin koirakin oppii luottamaan tähän. Kun tämä juurtuu molempiin niin kasvatuskin sujuu.

Sama lasten kanssa. Eli pyrtiään antamaan lapsen toivotusta käytöksestä positiivista huomiota jotta se käytöstapa vahvistuisi. Hiekkalaatikolla iloitaan yhdessä ja kehutaan isosti kun lapsi lainaa omia hiekkalelujaan jollekin toiselle. Kyllähän jokainen tietää että on mukavampi saada taputus olalle kuin kylmää tunnesuihkua.

Mainitsin, että ei toivotusta käytöksestä torutaan - ja kyllä, jos koira on johdoissa kiinni tai lapsi on tönäissyt toista, niin siihen pitää puuttua. Annetaan koiran/lapsen ymmärtää että se mitä hän teki on väärin (tässä myönnän että tavassa kertoa tämä asia, niin on eroa :D). Mutta pointti pysyy kuitenkin.

Mutta se mihin pitäisi pyrkiä on tietenkin ennakkoida nämä tilanteet. Ennakoida ja havannoida jotta ylipäänsä huomio niihin epätoivottuihin asioihin olisi mahdollisimman vähäinen.
Eli ennenkuin koira tai lapsi ehtii napata kasvin lehdestä kiinni niin tämän huomio siirretään johonkin luvalliseen asiaan. Kiinnitetään koiran/lapsen mielenkiinto johonkin positiiviseen asiaan. Näin saadaan vahvistettua toivottua käytöstä huomiolla. Sillä niin koirat kuin lapset, niin molemmat haluavat huomiota - koska se nyt on vähän niinku meihin ja heihin sisäänrakennettu. Ja jos huomiota ei heru tarpeeksi niin helposti nämä kaksi olentoa liukuvat sitten näihin epätoivottuihin asioihin - koska niillä ainakin saa sitä. Eihän kukaan anna koiran näkertää lempilenkkareitaan tai lapsen viskoa leluja päin ikkunaa...

Ja vaikka vanhemmat olisivat mallivanhempia, ja heille voisi jakaa vuoden isä ja äiti palkinto, niin heidänkin lapset aivan varmasti kokeilisi rajoja. Rajoja kokeillaan, venytetään ja yritetään kiertää. Ja niin sen pitää olla, terve ja hyvinvoiva lapsi oppii ja kasvaa näin. Sama koirilla - hekin kokeilevat aika ajoin omistajien johtamistaitoja. Mutta tässä palataan siihen, että niin lasten kuin koirien kanssa, niin on tärkeätä näyttää että on syy siihen miksi me regoidaan tietyllä tavalla tiettyyn käytökseen.

Ihminen, vanhempi, koiran omistaja tai kukaan mukaan elävä olento ei ole robotti. Joten tottakai tulee hetkiä kun ei pysty olemaan sellainen roolimalli kuin haluaisi.

Minä olen todella määrätietoinen ja johdonmukainen henkilö jota ohjaa vahva ja looginen moraali. Välillä olen miettinyt olenko jopa liian laskelmoiva joskus. Eli minulla on vahvasti rakennettu tämä ylläkirjoittamani näkemys luonteenpiirteisiini. Tästä huolimatta niin en todellakaan voi sanoa etteikö lipsahduksia sattuisi. Niitä sattuu - ja aina kun niitä on sattunut niin on hirvee morkkis. Koska tiedän että olisin voinut hoitaa asian/tilanteen paremmin. Mutta tässä tulee myös erittäin tärkeä pointti, tämän asian vierestä kylläkin - mutta kukaan ei ole täydellinen. Ja siitä asiasta voisi taas kirjoittaa muutaman sivun... mutta en tee sitä koska tämä on jo mennyt hieman liian totiseksi muutenkin :D

Aloitin tämän tekstin kirjoittamisen ihan huvikseni ja pilke silmäkulmassa. Yhtäkkiä siitä muuttuikin... no tällainen teksti. Haha. Taitaa tämä asia olla minulle tärkeämpi kuin luulinkaan ;) Mutta yhden asian voisin vielä sanoa ennenkuin lopettelen tämänkertaisen elämänkouluni... Jos väsyneenä/kiireen keskellä tekee päätöksiä jotka mahdollisesti juuri sillä hetkellä helpottaa tilannetta niin se voi, niin koirien kuin lastenkin kanssa, backfire jossain vaiheessa. Kun joskus ei vain jaksaisi ottaa jotakin taistelua, niin kannattaa punnita tarkasti sitä, että onko se kuitenkin sen ponnistuksen väärtti. Sillä jos heikkona hetkenä tietoisesti antaa periksi, niin ehkä juuri se hetki tekee sen, että joutuu taistelemaan jatkossa paljon kovemmin ja pidemmin.

Mitkä tahtojen taistelut ovat painimisen arvoisia milloin.

Mutta, summasumarum:
Jos sinulla on tasapainoinen koira ja olet hyvä omistaja tälle niin onnistut vanhemmuudessa vallan mainiosti!

Tack och adjö :)

-Matilda

Hakusana: koirat, lapset, kasvatus, ajatuksia, mietteitä

Ensiasunnon osto

Osasin ehkä hieman odottaa blogihiljaisuutta jo raskausaikana, joten valmistelin muutaman kirjoituksen meidän edellisestä projektista. Edellinen projektihan oli meidän ensiasunnon osto sekä tämän remontointi.

Ensiksi tulee hieman pohjustusta siitä, miten ajattelimme ennen asunnon ostoa. Mitä me otimme huomioon jne. Sitten tulee muutama kirjoitus myöhemmin missä näytän ennen ja jälkeen kuvia meidän remppaprojektista :) sellaista lyhyttä ja helppoa luettavaa.

-.-.-.-.-.-.-

Olimme seurustelleet noin viisi vuotta, ja asuneet viidessä eri paikassa, kun päätimme että nyt on oikea hetki ostaa oma asunto. 

Aloitimme etsinnät ja kävimme varmaan katsomassa 20 eri asuntoa. Helsingin ja Vantaan puolelta, kokoluokka 58-97m2.

Halusimme että asunto on hyvällä paikalla ja tarpeeksi iso. Meidän mielestä siinä elämäntilanteessa hyvä paikka oli sellainen josta kulkuyhteydet olivat hyvät joka suuntaan, niin julkisilla kuin autolla. Ruokakauppa olisi hyvä olla suht lähellä ja metsä oli tietenkin iso, iso plussa. Lähikoirapuistot oli myös yksi asia mistä otimme selvää jokaisen asunnon kohdalla. 

Sekä Helsingin että Vantaan sisällä on isoja alue-eroja. Saman kokoinen ja kuntoinen asunto voi liikkua aivan eri hinnoissa. Joillakin alueilla voi olla huono maine ja huhutaan levottomuuksista. Me itseasiassa hankimme asunnon tällaiselta alueelta. Ennen ostopäätöstä tutustuimme kuitenkin alueeseen ja tämä paikka täytti kaikki meidän toiveet. Kävimme koiralenkeillä lähimaastossa ja juttelimme toisten koiraomistajien kanssa. Minä esitin jokaiselle kysymyksen "Mitäs mieltä olet tästä alueesta?" haha. Haastatteluksihan se vähän meni. Mutta oli kyllä antoisia keskusteluja!

Selvisi että paikan maine juontaa takaisin 70-luvulle kun alueelle asutettiin paljon eri kulttuureja ja vähemmistöryhmiä. Siitä oli kuulemma syntynyt kireyttä koko alueelle.

Tätä järjestelyä ruvettiin purkamaan 90-luvulla. Henkilö joka oli asunut koko ikänsä täällä kertoi että paikka on rauhoittunut ja on kaikkea muuta kuin huonomaineista aluetta. Ota ja tiedä, mutta me kyllä viihdyimme hyvin sen ajan kun siellä asustimme.

Entä asunto... Meidän kriteerien takia, ja itseasiassa muutenkin kyllä, etsimme "huonokuntoista" tai "tyydyttävää" asuntoa. Jo tässä vaiheessa, kun vasta katselimme asuntoja, niin tiesimme että emme tule olemaan kahta vuotta pidempään siinä.

Ostamme huonokuntoisen asunnon, remppaamme sen, odotamme kaksi vuotta jotta ei tarvitse maksaa voittoveroa, myymme sen ja saamme lisää pesämunaa seuraavaan projektiin.

Hehe, juuri näinhän se menikin ...välillä muistutan kyllä enemmän robottia kuin ihmistä ;D mutta tavoitteellisuudessa ei ole mitään pahaa. Ja tykkäämme molemmat Markon kanssa suunnitella meidän peliliikkeitä tulevaisuutta varten.

-Matilda

Ensimmäinen vauvakuukausi

En haluaisi aloittaa tätä näin, mutta...

Ääk, onpa aika mennyt nopeasti!

Tiedän että tuo on jo loppuun kulunut lause, mutta se ei tee sitä valetta. Koska näiden pienten kanssa aika vain hurahtaa ohi. Yritänkin nyt joka mahdollinen hetki nuuskutella vauvatuoksuja varastoon ja nauttia tuosta pienestä kääröstä, koska kohta vauvamme on jo taapero.

Olettekin varmaan huomanneet että tekstiä tänne blogin puolelle ei ole kauheasti tullut tuotettua. Ja se on siksi että - nyt minun on sorruttava toiseen kuluneeseen lauseeseen - aika ei vain riitä.

Yritän olla mahdollisimman paljon lasten kanssa. Kun käärö nukkuu niin olen aktiivinen pikkumiehen kanssa. Kun molemmilla on vauhti päällä niin pallottelen tietenkin näiden välillä ja pidän heidät tyytyväisenä. Kun Marko tulee kotiin niin haluamme viettää perheaikaa, sitä ei arkipäivisin loppujen lopuksi ole kauheasti. Sitten kun lapset on saatu nukkumaan niin otamme parisuhteelle oman kakkupalan. Tämän jälkeen priorisoin unta. Haluaisin olla aktiivisempi tälläkin puolella, mutta näistä tämänhetkisistä asioista blogi on se joka saa siirtyä hieman taka-alalle. Aion ehdottomasti kirjoitella tänne, mutta tahdista en osaa sanoa. Voihan se olla että jossain vaiheessa löytyy isompi aukko päivässä jonka voin sitten täyttää kirjoittamalla. Jää nähtäväksi.

Mutta nyt mentiinkin hieman asian vierestä - minunhan piti tässä kertoa hieman kuluneista neljästä viikosta :)

Jos aloitan käänteisesti ja kerron ensin tiivistelmän. Kaikki on mennyt todella hyvin, ja olen positiivisesti yllättynyt siitä, miten elämä kahden kanssa rullaa niin sujuvasti. Ajattelin että tässä olisi enemmän palapelinpalasia saatava paikoilleen kun on päivisin yksin kahden lapsen, ja koirien kanssa. Tottakai monet rutiinit on haettava uudelleen, mutta se nyt on päivänselvää että arki muuttuu toisen lapsen myötä. Mutta meille muutos on tuntunut luontevalta ja olen onnellinen tämänhetkisestä kokoonpanostamme.

Uudenlaisen äitiroolin omakusiminen on tietenkin oma asiansa. Tästä ajattelin kirjoitella muutaman oman sanan jonkun viikon päästä.

Tyttö kasvaa normaalisti ja imetys on lähtenyt hyvin käyntiin. Pikkumiehen kanssa maito nousi jo synnytyssalissa, tällä kertaa sain odottaa kunnollista maidon nousua pari vuorokautta. Ensimmäinen yö kotona menikin tytöllä urheilun puolelle... hän käynnisteli maitomasiinaa 6 tuntia putkeen! Rinnat aristelivat niin kuin imetyksen alussa useasti onkin, mutta toiseen nänniin tuli kolme vesirakkulaa!
Jouduin laittamaan suukapulaa itselleni kun imetin siitä rinnasta, mutta pakkohan sitä oli käyttää että maidon nousu lähtee kunnolla käyntiin silläkin puolella. Vähän oli pakko fuskata tästä vuororintaimetyksestä, koska AU. Menin siis tahdilla 2-1 tai 3-1, ja sain kuin sainkin molemmat rinnat suhteellisen nopeasti taas toimintakuntoon. Voi tätä onnea kun voi ruokkia lastaan purematta omia sormiaan irti sen aikana :D

Raskausaikana kirjoittelinkin siitä että tämä lapsi oli hyvin rauhallinen vatsassa. Liikehti huomattavasti vähemmän kuin esikoinen, ja toivoin että tämä voisi enteillä jotakin luonteesta.

Ja tiedättekö(!), ainakin vielä niin meidän tyttö on kyllä itse rauhallisuus.

Hän on tyytyväinen ja helppo pieni nyssykkä. Nukkuu yöt hyvin, herää 4-6h välein syömään, eli 1-2 kertaa yön aikana. Vertailukohteeksi esikoinen joka heräili yöllä 5-8 kertaa tässä iässä. Vaikka hän on rauhallinen ja hereillä ollessaan ei kauheasti vielä jumppaile, niin hän on skarppi. Katselee innokkaasti ympärilleen ja mielenkiintoa uusin asioihin löytyy. Leikkimatolla ei viihdy kauhean kauan, vaan hän haluaa syliin ja liikkeelle tai leikkihuoneeseen isoveljen huutoa ja leikkejä seuraamaan. En ymmärrä miten hän voi nukahtaa syliin, tai latialla olevalle vauva-alustalle, kun pikkumies huutaa ja kolistelee kattiloita vieressä. Toivotaan että nämä unenlahjat pysyvät mukana hänen kasvaessaan!

Pikkumies on ottanut hyvin siskonsa vastaan. Hän puhuu paljon pikkusiskostaan ja onkin välillä hieman liian innokas hoitaja. En voi jättää pikkuista yksin esim. "kehtositteriin" koska on hyvin mahdollista että tuo yksi yrittää käydä nappaamssa hänet syliin :D ...ja 2-vuotias nyt ei ehkä muista tukea tuota niskaa... joten olemme kehittäneet systeemin tähän. Hän tulee sanomaan minulle jotakuinkin näin "Jag far på soffan, vill ha lillasyster i famnen, mamma kan hämta". Eli hän kertoo että menee nyt sohvalle ja äiti hakee pikkusiskon jotta hän voi ottaa hänet syliin. Haha, voi tuota lurjusta<3.

Jos vauva ääntelee hän tuo heti tutin. Välillä hän käy hakemassa pehmoleluja pikkuiselle ja nukuttaa ne hänen viereensä. Hän tulee näyttämään leluja ja pyytää pikkusiskoa mukaan leikkeihin. Hän haluaa paijailla ja pusailla häntä jatkuvalla syötöllä.
Mitään merkkejä mustasukkaisuudesta ei ole ainakaan vielä noussut esille. Toki se voi tulla myöhemminkin. Ja se on ihan ok. Lapsi saa tuntea mustasukkaisuutta ja otamme sitten tämän vastaan jos se on tullakseen. Olemme keskustelleet tästä jo Markon kanssa. Jatkamme siis samalla tavalla kun tähänkin asti. Osallistamme esikoista mahdollisimman paljon vauvan hoitoon ja me molemmat Markon kanssa varmistamme että annamme aikaamme molemmille tyypeille. Pikkumies arvostaa tällä hetkellä enemmän meidän läsnäoloa, mutta se ei tee yhteisaikaa vauvan kanssa yhtään vähempiarvoiseksi. Päivällä vauva onkin mukana leikeissä ja pikkumies tuntee että teemme asioita yhdessä, että vauva ei estä mitään. Otamme myös puheessamme tämän asian lähtökohdaksi. Pyrimme välttämään pikkusiskon "syyttämistä". Eli jos vaikka imetän ja en juuri silloin pääse katsomaan hänen rakentamaa nosturia, niin en sano "syötän vauvaa/pikkusiskoa, tulen sitten", vaan enemmänkin suuntaan "äidillä on jotakin kesken, tulen aivan kohta" tai "Oi, oletko rakentanut nosturin, tulen kohta katsomaan" ja sitten voi vielä lisätä tehtävän siksi ajaksi kun hän odottaa että joku tulee "valitse joku duploukko ajamaan nosturia". Näin tyyppi lähtee hymysuin ja innokkaana pois tilanteesta. Eli riippumatta mistä asiasta on kyse, vaipanvaihdosta, pukemisesta tai loruttelun saattamisesta loppuun, niin emme ikinä käytä pikkusiskoa/vauvaa syynä siihen ettemme reagoi esikoiseen heti. Pyydämme hänet mukaan siihen mitä on kesken tai taklaamme asian jollakin muulla tavalla. Tämä on ainakin tähän asti toiminut hienosti meillä.

Tässä oli nyt oikestaan päällimmäiset mietteet tällä kertaa. Niin kuin sanotaan, niin eihän nuo pikkuiset tee muuta kuin nuku, syö ja pasko :D

- Matilda

Synnytyskertomus part 2

Kun minut oltiin kirjattu sisään minua pyydettiin siirtymään odotustilaan sohvien luokse. Tämä tuli pienenä yllärinä. Jotenkin odotin että jos kivuliaita supistuksia on ollut 1,5h ajan 4min välein että pääsisi suhteellisen nopeasti jonnekin muualle kuin odotustilaan. Tuntui että olisin tullut ihan perus hammaslääkärikäynnille :D Puhumattakaan siitä että istuminen ei todellakaan olisi onnistunut. Naistenklinikalla kun on muitakin potilaita, kaikki ei ole tullut synnyttämään.

No, en minä sinne odotustilaan mennyt. Jäin hieman sivuummalle käytävään seisomaan. Siinä sitten hytkyin ja puuskutin 3-4 min välein. Mietin vain sitä, että jos olisin mennyt siihen sohville örisemään niin luulenpa että muillakin olisi voinut tulla hieman vaivaantunut olo, tai ehkä ei, en tiedä?

Mutta ne 15-20 min siinä käytävällä oli kyllä aika epämielyttävät...

Kätilö haki minut sitten reilun vartin päästä ja menimme tutkimushuoneeseen. Tehtiin sisätutkimus ja olin auki 3cm, sitten perään 20 minuutin pätkä lapsen sydänkäyrää. Kaikki näytti hyvältä.

Siinä 19.00 jälkeen siirryimme synnytyssaliin. Minulta kyseltiin kivunlievitystoiveita ja muut toivomukset synnytyksen suhteen. Kivunlievityksen suhteen kerroin että mennään tilanteen mukaan. Jos menee hyvin ilman mitään niin fine, jos ei, niin saa työntää tavaraa suoniin! Muita erityistoiveita meillä ei ollut, kunhan saadaan lapsi sieltä ulos.

Otin parit supistukset ja ajattelin että voisin kokeilla suihkua. Sitä en tehnyt edellisessä synnytyksessä joten ajattelin antaa sille mahdollisuuden. Ensimmäisen supistuksen jälkeen totesin että EI - ei ole minun juttuni. 
Nååå, en halunnut heittää pyyhettä kehään heti, ajattelin että otan nyt vielä toisen tässä suihkussa, annetaan nyt kunnon mahdollisuus tälle.
Toisen supistuksen jälkeen totesin että JUU EI - ei todellakaan ole minun juttuni.
Istuin lattialla ja lähdin kömpimään sieltä ylös, harmikseni en ollut tarpeeksi vikkelä ja jouduin vielä yhden supistuksen kärsimään suihkussa, ja vieläpä todella ärsyttävässä asennossa, en tiedä miten olin oikein vääntänyt itseni.

Mentiin salin puolelle ja nappasin ilokaasun avuksi klo. 19. 40. Supistuksia tuli nyt todella tiheään 1-2 min välein ja ne olivat todella kovia. Kiemurtelin sängyssä ja yritin löytää hyvää asentoa vastaanottaa supistukset. Ilokaasusta ei ollut lainkaan apua kun supistuksia tuli niin tiheään - yritin hetken impata kaasua jatkuvasti josko se auttaisi. Sanoinkin Markolle ja kätilölle että minulla on ihan narkkari olo kun koko ajan oon maski naamalla - lisäsin perään että varmaan kaikki synnyttäjät sanovat samaa. Ei kuulemma sano :D ...mutta narkkariolo oli niin vahva joten yritin vähän höllätä ilokaasun kanssa.

Otin vastaan kymmenisen supistusta jonka aikana sanoin joka kerta että nyt piipataan kätilö huoneeseen. Sattui ja kipu oli siirtynyt alaspäin. Mutta aina supistuksen mentyä niin me molemmat olimme vastahakoisia kutsumaan kätilö paikalle.... ensimmäisestä synnytyksestä oli molemmille jäänyt pieni varjo takaraivoon. Silloin synnytys käynnistettiin, ja viiden tunnin jatkuvien kovien supistuksien jälkeen sisätutkimuksessa kerrottiin että en ollut avautunut siitä 3cm yhtään. Se oli henkisesti todella rankkaa. Tämän takia viivyttelimme tällä kertaa molemmat kätilön kutsumista, emme halunneet saada samanlaista "tuomiota".

19.55 käskin Markoa painamaan nappia, oli tilanne mikä tahansa siellä alhaalla niin halusin tietää. Olin tähän mennessä ottanut supistukset hyvin vastaan. Pystyin olemaan rentona ja myötäillä kehon tuntemuksia. Tässä vaiheessa tunsin kuitenkin että kivut rupevat olemaan sen verran kovia että työskenteleen jo hieman supistuksia vastaan.

Sisätutkimuksessa olin auki jo 6cm! Arvatkaapa mikä helpotus meille molemmille! Aivan mahtava fiilis, sanoinkuvaamaton ihana uutinen! JES! Tämä tieto antoi aivan uudenlaista energiaa ja voimaa taas. Alle tunti ja 3cm auennut, upeeta - tällä kertaa kehoni työskentelee kanssani.

20.20 minulle laitettiin spinaalipuudutus, olo helpottui nopeasti.

20.45 olo on mukava puudutuksen takia. Supistukset tuntuu paineena alaspäin ja kohdunsuu on 9 cm auki. Taas tuli uusi tuulahdus energiaa ja aivan mahtava fiilis, 50 min ja taas olin auennut 3cm.

Jäimme odottelemaan että olen täysin auennut ja että tulisi luontainen tarve ponnistaa. Myötäilin paineentunteita. Kävin vähän kävelemässä huoneessa ja seisoskelin sängyn vierellä. Spinaalipuudutus oli häviämässä ja rupesin ottamaan vastaan supistuksia taas. Supistuskipu ja paineentunne menivät käsi kädessä. Minua ohjeistettiin hieman jo ponnistelemaan seisten.

22.10 alkaa ponnistusvaihe ja päädyimme puoli-istuvaan asentoon. Esikoisen kanssa käytimme jalkatukia ja niitä en missään nimessä halunnut tällä kertaa. Juuri ennen ponnistusvaihetta oli vuoronvaihdos ja paikalle tuli toinen oikein mukava kätilö ja kätilöopiskelija. He tukivat asentoani sivuilta ja tunsin että sain hyvän asennon ponnistukseen.

Tuntui että olin ponnistellut vaikka kuinka kauan ja päätin kysyä että näkyykö siellä mitään, että onko se lapsi tulossa kohtapuoli... kätilö vastasi että "Eihän tässä ole mennyt kuin 5 minuuttia, kyllä sinä jaksat vielä, edellisessä synnytyksessähän ponnistelit tunnin". Hän sanoi tämän pilke silmäkulmassa ja itsekkin siinä purskahdin nauruun ja totesin että no hitto vie, tuo on kyllä totta - ja puristin seuraavan ponnistuksen aikana taas hieman kovemmin.

Ponnistusvaihe eteni hyvin, ja 15 minuutin jälkeen maailmaan tupsahti terve ja virkeä tyttölapsi <3

Ensimmäisen synnytyksen jälkeen olin aivan naatti. Olin aivan loppu niin henkisesti kuin fyysisestikkin. Kun lapsi silloin vihdoin, tunnin ponnistelujen jälkeen, syntyi niin olihan se hieno tunne, mutta väsymykseni oli sanoin kuvaamatonta.
Tämän synnytyksen jälkeen olin energiaa täynnä ja heti lapsen tupsahdettua ulos olin jo kädet ojossa vaatimassa lasta rinnalleni.
Minulla ei ollut kipuja missään ja kävelin vessaan ihan itse. Esikoisen kanssa minut joudutiin saattamaan kun jalat pettivät.

Kun meidät tultiin hakemaan synnytyssalista muutaman tunnin päästä, niin he rullasivat huoneeseen pyörätuolin. Katselin sitä kysyvästi ja yritin selvittää että pystyn hyvin kävelemään itse lapsivuodeosastolle. Se on kuulemma heidän käytäntö että kaikki tuupataan pyörätuoliin - eli sillä rullailtiin sitten toiselle osastolle nukkumaan, kellohan oli jo yli kahden yöllä tässä vaiheessa.

-.-.-.-.-.-.-

Kätilöt olivat huippuja! He tukivat minua ponnistuksen aikana juuri tarvitsemallani tavalla. Toissynnyttäjät eivät aina repeä tai tarvitse episiotomiaa, niin kuin en minäkään tällä kertaa. Vaikka olinkin toissynnyttäjä, niin uskon myös että kätilöiden hyvä ohjeistus, ja meidän välinen yhteistyö, auttoi siinä että repeämiä tai haavaumia ei tullut. Nolla tikillä pärjättiin siis tällä kertaa. Oli muuten aika kiva tunne kun pysty suoraan synnytyksen jälkeen istumaan ja kävelemään normaalisti! Olisittepa nähneet minut ensimmäisen synnytyksen jälkeen, haha. Äitini ja siskoni ensimmäiset sanat kun he näkivät minut silloin oli "Oho, onpa siinä oikea speedy gonzales" - kävelyvauhtini oli oikein häikäisevää.

Marko oli tietenkin myös iso tuki minulle. Tosin kaikki eteni niin vauhdilla että emme oikein ehtineet keksiä sellaista selkeää "tehtävää" hänelle. Edellinen synnytys kuin kesti sen verran kauan niin saimme luotua systeemin meille. Silloin hänen panos oli erityisen tärkeä, en olisi mitenkään pystynyt siihen ilman häntä. Nyt sain enemmänkin tarvitsemani tuen ihan vain hänen läsnäolostaan - ihana mieheni <3

Olen myös tyytyväinen itseeni. Sehän on selvää että synnyttäessä kivut ovat kovat, siitä nyt ei pääse yli eikä ympäri. Mutta olin positiivinen ja energiaa täynnä koko synnytyksen ajan. Pystyin naureskelemaan supistusten välissä ja heitin läppää... hyvin huonoa kylläkin, mutta points for the effort, eikö vain?
Tunsin itseni vahvaksi ja oli ihana tunne kun pystyi luottamaan omaan kehoon. Tämä ehkä ei ole sellaista mitä "saisi" sanoa, mutta mielestäni jokainen nainen saa olla ylpeä itsestään tällaisen kokemuksen jälkeen. Itse ainakin olen.

-.-.-.-.-.-.-

Kokonaisuudessaan voin vai kuvailla tätä synnytystä yhdellä sanalla: Täydellistä.

En vaihtaisi mitään. Olen niin onnellinen että kaikki meni niin kuin meni.

Molemmat synnytykset ovat ollet upea kokemus ja antaneet minulle elämäni tärkeimmät asiat. Mutta ensimmäinessä oli muutamia mutkia, ja asioita, minkä toivon menevän erilailla tällä kertaa. Ja ilokseni ne menivätkin. Joten olemme oikein onnellisia siitä miten saimme meidän pikkuprinsessan saatettua maailmaan. Voi kuinka rakastammekaan noita meidän pieniä palleroita!

-Matilda

Synnytyskertomus part 1

Jotta tästä ei tulisi liian pitkä teksti niin aion jakaa synnytyskertomuksen kahteen osaan. Ensimmäinen osa kertoo ajasta ennen sairaalaan menoa ja toisessa osassa sitten päästään ihan asiaan!

-.-.-.-.-.-.-

Pikkumies heräsi joskus seitsemän jälkeen ja käppäili meidän huoneeseen. Marko oli jo lähtenyt töihin, joten me köllöttellimme sängyssä pitkään. Höpöttelimme niitä näitä ja halailimme siinä sivussa, tämä on harvinaista herkkua meidän energiapakkauksen kanssa.

7.30 aikoihin alkoi supistella, ne oli sellaisia mitä nyt on ollut tässä jonkun aikaa jo. En kiinnittänyt siihen sen enempää huomiota sillä hetkellä. Supistelut kuitenkin jatkui ja rupesin kellottamaan näitä siinä 8 jälkeen. Niitä tuli 10 min välein.

Pieni toivonkipinä syttyi - voisiko se olla...

Olin juuri päivää aikaisemmin kirjoittanut tämän julkaisun, jossa kerroin että odotus tuntuu loputtomalta. Että tulen varmaan olemaan ikuisesti raskaana. Joten painoin innostukseni taka-alalle ja ajattelin että katsellaan nyt miten tässä käy.

Valmistelin itseni ja pikkumiestä lähtöä varten. Olimme sopineet äitini kanssa että lähdemme yhdessä kaupoille ja sitten IKEAAN hodarille.

Supistelut kuitenkin jatkui jatkumistaan, kellontarkasti 10 min välein. Soitin äidille 9.30 maissa ja tiedustelin josko vähän muutettaisiin suunnitelmia... kuulin hänen innostuksensa ja yritin hieman "rauhoitella" häntä ja sanoin että en minä usko että hän tänään tulee - supistukset voi loppua milloin tahansa.
Toivon vain niin paljon että this is it, mutta juuri edellispäivän tekstiin viitaten, niin en halunnut uskoa siihen liikaa etten vain pettyisi jos supistukset loppuisikin kuin seinään.

Sovimme että emme lähde kaupoille suoraan, vaan menemme äidin luokse pariksi tunniksi ja seuraamme tilannetta. Joten pakkasin minut ja pojan autoon, odotin että supistus tulee ja menee, ja sitten lähdimme ajelemaan. Katsoin kelloa tarkasti ja olin koko ajan tietoinen milloin seuraava supistus on tulossa. Ne eivät tässä vaiheessa vielä olleet niin kovia ettenkö olisi pystynyt keskittymään ajaamiseen samalla. Jos olisin ollenkaan ollut epävarma ettenkö pystyisi ajamaan tuota puolen tunnin matkaa, en olisi lähtenyt. Minullahan oli elämäni tärkeimmät asiat kyydissä. Yksi takapenkillä ja toinen vatsassa. Vaikka kipu oli hyvin kestettävissä niin tarkastelin ympäristöä tarkasti ennen supistuksen tuloa. Jos seuraava olisikin kovempi niin minulla olisi turvallinen paikka ajaa sivuun hetkeksi.

Pääsimme ongelmitta perille äidille.

Leikimme ulkona puistossa hetken aikaa ennenkuin leikit siirrettiin sitten sisälle. Äiti kävi kaupassa ja söimme lounasta. Joskus 11 aikaan sain Markon kiinni ja kerroin mikä on tilanne. - Supistuksia on ollut 10 min välein aamusta asti, mutta en vielä jaksa uskoa siihen että tämä olisi oikea hälytys. Käskin häntä kuitenkin olemaan valmiustilassa.

13.30 aikoihin äidin oli pikkuhiljaa lähdettävä töihin. Minulla oli supistusväli vielä 10 min. Tosin supistukset rupesivat jo tuntumaan hieman enemmän.

Soitin Markolle 14 aikoihin ja sanoin että hän voisi nyt varmuudeksi lähteä töistä, rupesi jo olemaan sellainen tunne että ei ne laannu enään nuo supparit... suunta oli selkeä.

15 aikaan supistukset muuttuivat kivuliaammaksi ja odottelin jo kovasti että Marko tulisi että en olisi yksin pikkumiehen kanssa. Eihän vähän reilu kaksi vuotias ymmärrä miksi äiti "lamaantuu", hänen silmiinsä ainakin, koko ajan. Tiesin kuitenkin että oli ainakin tunti vielä ennenkuin Marko tulisi...

16.30 Marko tulee koirien kera äidin asunnolle. Supistukset olivat taas voimakkaammat, mutta supistusväli pysyi siinä 10 minuutissa. Marko otti pojan ulos puistoon ja minä pirautin kättärille ja kyselin missä vaiheessa minun nyt kannattaisi miettiä lähtöä. Toissynnyttäjä kun olin niin sanoivat että jos kipu on pysäyttävää niin voisin suunnata sairalaan pikkuhiljaa. Naistenklinikalle tosin, heillä oli täyttä.

17.00 Päätin vielä vähän aikaa sinnitellä ja menin ulkoilemaan poikien kanssa. Ehdotin että lähtisimme hieman kävelemään. Ehdimme siirtyä ehkä 30 metriä piha-alueelta kun lapsivedet meni. Siitä eteenpäin supistuksia tuli 4 min välein ja ne olivat kivuliaita.

Marko soitti heti lapsivesien mentyä äidille että hän voisi nyt lähteä töistä (pikkumies ja koirat jäivät mummolaan kun lähdimme synnärille).

Kävin suihkussa ja valmisteltiin lähtöä.

Sanoin useamman kerran päivän aikana että tuntuu kuin feikkaisin supistukset. Kun supistus tuli tuntui että kaikki pysähtyy, ja muutama sekunti suspistuksen jälkeen kaikki oli hyvin - jatkoin syömistä, leikkimistä tai mitä nyt olinkaan ollut tekemässä ennen supistusta. Ja niinhän sen kuuluu ollakin :D että supistuksen aikana tuntuu, ja välissä on hyvä olo. Mutta minulle tuli siitä sellainen fiilis että minulla on feikkisupistuksia, hah.

17.45 Äiti tuli, ja 18.00 aikoihin minä ja Marko lähdimme ajelemaan sairalaan.

Supistukset olivat jo hyvin kivuliaita, ja matkan aikana tulikin pari hieman tiheämpään kuin 4 min välillä, mutta tasaantui sitten taas 4 minuuttiin.

18.25 aikoihin saavuimme sairaalaan. Marko dumppasi minut pääovelle ja lähti sitten hakemaan parkkipaikkaa.

Menin ilmoittautumistiskille ja nainen vastaanotti minut:

"Oletko tulossa synnyttämään?"

Vastasin vain että: "Mielellään kiitos"


- Matilda

Hakusana: synnytys, synnytyskertomus, synnyttäminen, syntymä

Vår kära dotter

Perjantaina 6.10 syntyi meidän toinen aarteemme. Nyt olemme kuusihenkinen perhe, ja pikkumiehestä onkin tullut isoveli. Täydellinen pikku tyttö täydentää nyt perhettä! <3

-Matilda

Missä luuraat?

Minulla on tosiaan ollut raskauden aikana kolme eri laskettua aikaa. Raskauden puolivälissä asian piti muuttua (otin siis asian puheeksi neuvolassa ja sanoivat muuttavan tietojani), mutta on minulla vieläkin virallisissa papereissa kaksi eri LA. Mutta mennään nyt tällä, eli tänään olisi lapsukaisen aika täynnä tuolla masussa.

Mutta eipä häntä näy. Joten voineemme siis tässä samalla vahvistaa teoriani tästä SSS:n alkuperästä ja miehistä, eikö vain ;)

Supistuksia tulee vieläkin päivittäin, mutta ei säännöllisiä. Olen jo muutamia viikkoja sitten kirjoitellut että keho tuntuu jo kypsältä lähteä synnyttämään. Se olo ei ole muuttunut mihinkään. Tai jos pari viikkoa sitten oli sellainen keltainen banaani fiilis, niin nyt olen jo läikkynen ja rusehtava.

Pystyn kuitenkin taas konttaamaan, "hauras lonkka" olo mikä minulla oli yhdessä vaiheessa on mennyt ohi. Myöskin jatkuva kipu jalkojen välissä on poissa. Samoin se 5cm x 5cm polttava läikkä vatsan vasemalla puolella ei ole vaivannut pitkään. Mutta...

Ravaan vessassa aivan koko ajan, myös öisin. Varsinkin nuo yökäynnit verottavat, sillä käytyäni vessassa minulla on useasti todella vaikeata saada unen päästä kiinni taas.
Viimeisen viikon aikana yöunen laatu ja määrä on kärsinyt paljon. Vatsa on jo niin iso ja pinkee että en saa oikein möyhittyä sopivaa asentoa itselleni - varsinkin kun pikkumies köpöttelee meidän sänkyyn yöllä ja makaa sitten poikittain meidän välissä :D yritä nyt sitten siinä löytää mukava asento.

Sitten toissapäivänä oli joku selkäoutous. Muutaman tunnin ajan niin keskiselässä naksu joka askeleella, siis aivan jokaisella askeleella. Parin tunnin päästä minulla oli jatkuva särky siinä kohtaa mistä naksu tuli. Siitä sitten pari tuntia ja naksuminen, sekä särky, oli jo poissa? Se oli tollanen one time deal... hmm...

Mutta fyysisiä särkyjä ja vaivoja ei nyt ole kauheasti... Pystyn toimimaan aktiivisesti arjessa ja olo on suhteellisen reipas. Ja siitä olen kiitollinen! ...mutta se ei kuitenkaan poista tätä yleistä tukalaa oloa minkä tuo vatsa tuo tullessaan. Tiedän että en ole yksin tässä, vaan tämä nyt on vain asia joka kuuluu loppuraskauteen. Mitä kauemmin sitä on raskaana niin tottakai vatsakin kasvaa ja se luo tietynlaista olotilaa.

(Voiko muuten napa räjähtää? Pikkumiehen kanssa minulla oli loppuun asti sellainen "normi lörppö napa", mutta nyt se on ihan venyneenä ja välillä tuntuu että se voisi revetä auki - iik).

-.-.-.-

Henkisesti tuntuu että en ikinä tule saamaan tyttöäni syliin. Olemme jo tässä muutaman viikon ajan olleet koko ajan odotustilassa että "kohta" ... "siiis ihan kohta" - mutta kun se kohta ei ole tullut ja odotus tuntuu loputtomalta. Ja kyllä, tiedän että lapsi ei jää sinne vatsaan ikuisesti, jotenkin jossain vaiheessa hän kyllä saapuu tänne maailmaan.
Itseasiassa, eilisessä neuvolassa sanottiin että jos ei ole ensi viikon tiistaina lapsi syntynyt, niin saan lähetteen äitipolille ja synnytys varmaan käynnistellään jo sitten ensi viikolla. Lapsi on kuulemma sen verran iso että ei välttämättä odoteta sitä paria viikkoa yli LA.
Joten aivan maksimissaan siihen on siis kaksi viikkoa että hän on vihdoin täällä - ehkä jo ensi viikolla - MUTTA KUITENKIN se tuntuu loputtomalta ja mahdottomalta. En osaa tässä fiksusti pukea sanoiksi tätä tunnetta. Mutta jos fyysisesti olin läikykäs rusehtava banaani, niin henkisesti olen jo täysin ruskea ja löllö.

Teksti nyt hieman venyi. mutta tämä blogi toimii päiväkirjana itselleni joten ihan hyvä että saa vähän näitä loppufiiliksiä ja tuntemuksia rustattua kunnolla alas :) ...sitten kun lapsi on täällä ja tulee ikävä sitä "ihanaa ja pinkeetä" vatsaa niin voin taas muistella näitä ajatuksia sitten - haha.

-Matilda

Moi vaan lehmät

Rajanaapurillamme on lehmiä ja näemme niitä lähes päivittäin. Tästä huolimatta olen joka kerta aivan haltioissani kun ajan tämän maitotilan ohi. Hidastan vauhtia ja hämmästelemme pikkumiehen kanssa noita isoja olentoja. Välillä avaamme ikkunan ja sanomme "moi" niille - ihan vain koska takapenkiltä nätisti tulee pyyntö josko voidaan moikata niitä. Pitää muuten käydä kysäimessä jos niitä saisi joku kerta mennä ihan kunnolla tervehtimään!

Tiesittekö muuten että lehmillä on todella karkea kieli, kuin hiekkapaperia!

Tällä julkaisulla ei nyt ollu mitään järkeä, kunhan fiilistelin lehmiä.

Seuraavaan kertaan - moi.

-Matilda

Hakusana: lehmä, lehmiä, naapuri, maitotila, moi

SSS

Kun raskaus lähenee loppuaan, ja varsinkin kun LA on takana ja mennään yliajalla, niin ruvetaan jo miettimään kaikenmoisia poppakonsteja että synnytys lähtisi käyntiin. Netistä löytyy läjäpäin juttuja mikä on saanut, tai pitäisi, saada supistukset jylläämään.

Nännihieronnasta vadelmalehtiteen juontiin ja niin yksityiskohtaisiin vinkkeihin kuin vaikkapa haravointiin. Joku on täysin varma että synnytys lähti käyntiin rappusreenistä kun toisen mielestä kaikki nämä jutut ovat pelkkää höpötystä ja lapsi tulee kun on tullakseen.

Näiden kaikkien vinkkien, ideoiden ja kokemuksien seassa ne maagiset kolme S:ää tulee jatkuvasti vastaan. Nimittäin:

Sauna, Seksi, Siivous.

Tämä trio on the shit niinku.

Nyt en ota kantaa siihen onko kolmen ässän takana jotain, tai muutenkaan näihin erilaisiin kikkakolmosiin.Vaan haluan vain totea että on ne miehet kieroja!

Naisia sanotaan kieroutuneiksi mutta nyt olen tullut siihen tulokseen, että niin on tuo miesrotukin! Fiksuja luikertelevia pikku matoja.

Miettikää nyt.

Nainen on toiminut vauvan risteilyaluksena 9kk ja tsempanut kaikkien tämän tuomien kramppien ja vaivojen kanssa. Fyysisesti keho on jo ihan tööt ja henkisesti ollaan vielä enemmän muussina. Sitä on valmis kokeilemaan ja tekemään mitä vain että saisi sen ihanan nyytin jo syliinsä. Kun nainen on tässä mielentilassa hän on suhteellisen haavoittuvainen, mikä johtaa siihen, että olemme avoimia kaikille ehdotuksille.

Ja mitä silloin tulee vastaan:

"Saunominen tekee terää"
"Paljon seksiä, se varmasti tekee taikansa"
"Siivoaaminen ja kuuraaminen, se kyllä viimeistään saa hommat liikkeelle"

NO NIIN JUSTIINSA!


Mies tulee kotiin töistä:
- Hei kulta, ihanaa kun tulit kotiin. Mä oon pyyhkiny pölyt, imuroinu, mopannu ja pessy ikkunat. Sit mä pesin kaikki verhot ja lakanat kans. Tein sulle ruokaa, sul on varmaa nälkä työpäivän jälkeen. Nii ja hej, sauna on lämmin. Käydään viskasemassa pienet löylyt ja mennäänpä sit vähä halimaan tonne makkarin puolelle... mulla on ainaki ollu kauheen ikävä sua (nainen liikkuu sulavasti miehen luokse palleromaha lyllertäen ja antaa hellän suukon miehelleen). 


Kuka tästä maagisesta kolmen ässän kokonaisuudesta hyötyy eniten? Onko miehet fiksuja vai onko? Kieroutuneen fiksuja - it's fucking brilliant! :D

Ja me naiset teemme näitä asioita - päivä ja kerta toisensa jälkeen. Koska eihän mitään nyt välttämättä tapahdu yhden tällaisen päivän jälkeen...

Eli pointsit ja hatunnosto teille, olen vaikuttunut. Ihan vain koska tämä on mielestäni niin upeaa - niin aion antaa tälle mahdollisuuden.

Jos olen paljonkin väärässä niin muutaman päivän sisään tulee blogikirjoitus "Hän on vihdoinkin täällä!" ;) eikö vain.

-Matilda

Hakusana: raskaus, loppuraskaus, synnytys, pirkkaniksi, kikkakolmonen, muu