Vastakohtien Peilikuva: Kypros 2014

(Kuvapommi varoitus)

Meidän suhteen aikana emme ole kauheasti matkustelleet. Nyt kyllä valehtelen. Emme oikeastaan ole ollenkaan matkustelleet. Ennen 2014 olimme ainoastaan reissanneet yhdessä kotosuomessa, en edes muista olimmeko käyneet Ruotsissa? Virossa pyörähdimme kylläkin kerran. Mutta jokatapauksessa, kunnon ulkomaanmatkoja meillä oli yhteensä nolla.

Joten 2014 päätimme että nyt repäistään ja lähdetään yhdessä ulkomaille. Olimme seurustelleet silloin viisi vuotta, joten ajattelimme palkita sen ajan kärsimyksen pienellä määrällä aurinkoa. Meillä oli tässä vaiheessa meidän nykyiset karvaturrit joten ne menivät Markon siskon luokse hoitoon.

Matkakohteeksi valikoitui hyvän tarjouksen myötä Pohjois-kypros. Meillä ei oikeastaan ollut mitään erityistoiveita matkakohteelta, kunhan halusimme olla yhdessä. Kyproksen sesonkiaika oli juuri päättynyt joten turistiruuhkia ei ollut. Tosin kovimmatkin helteet oli jo ohi, illalla joutui kyllä pukemaan pitkähihaista päälle.

Mitä meidän viikon reissuun sisältyi... patikointia, loikoilua, kaupungilla hengailua, kulkukoirien rapsuttelua (ja näihin liittyen paljon kyyneleitä), kulttuuriin tutustumista, hyvää ruokaa, jeeppisafari sekä vauvauutiset<3

Tämä oli aivan meidän hotellin vieressä. Päätimme jo ensimmäisenä päivänä että tuonne huipulle lähdemme joku päivä patikoimaan. Ja niinhän me teimme! Emme tosin päässeet ihan ylös asti, mutta korkealla olimme kuitenkin. Lähdimme heti aamupalan jälkeen. Reppu selkään ja suunta oli ylöspäin. Mitään suoraa reittiä huippua kohti ei ollut, joten kilometrejä kertyi aika paljon. Matkalla ylös näimme paljon vuohia, pieniä "kyliä", fäncypäncy asuinalueita, kulkukoiria, monemoista eläintä, raunioita yms. Me olimme kylläkin ainoat kaksijalkaiset jotka tallustelivat niillä main. Emme katselleet kelloa, mutta arvioisin että pörräsimme vuorilla ehkä 5-6 tuntia.

Välillä jäimme tottakai pusuttelemaan. Mitä elämä olisi ilman vähän rakkautta ;)

-.-.-.-.-.-.-.-.-.-.-

Hotellin parvekkeelta kuulimme naapuriravintolan Hamishin. Tai en tiedä oliko se ravintola varsinaisesti. Jokin kotiruokala ehkä. Siitä paikasta ja omistajasta tuli aivan mieleen Black sails sarja. Koko touhusta tuli sellainen merirosvo viba. Hieman erikoinen ruokameny siellä kieltämättä oli, taisin syödä salaattia ja jotakin epämääräistä maistelin Markon lautaselta. Mutta asiakkaat ja omistaja olivat todella mukavia. Hyvät fiilikset siitäkin paikasta jäi. Muutenkin siellä missä olimme niin melkein kaikki ruokapaikat olivat sellaisia kotiruokaloita. Yleensä meidän lisäksi paikoissa oli enintään pari paikallista, harvemmin sitäkään.

Hamish oli todella luttana kaveri jota kävimme muutamaan otteeseen tervehtimässä. Veimme sille myös porkkanoita.

Sitten teimme reissun pieneen vuoristokylään jonka asukasmäärä oli 600 henkilöä. Oppaana toimi kylästä lähtöisin oleva mies, joka oli itseasiassa käväissyt Suomessa kouluttautumassa eläinlääkäriksi. Lähdimme hotellilta bussilla ja ajomatkaa oli vajaat 2 tuntia... ja matka oli koko ajan kyllä ylöspäin.

Kylä oli riippumaton. Eli he tuottivat kaiken mitä tarvitsivat itse. Alla oleva pariskunta teki kylän leivät ja pontikkaa.

Tässä paikassa (alla oleva kuva) tehtiin halloumia ja parmesaania. About 15m2, betooniseinät, pari "vesipistettä" ja pöytä keskellä. Hyvin vaatimaton tila, mutta siellä tehtiin uskomattoman hyvää halloumi juustoa. Parasta mitä olen ikinä maistanut! Evira ei kyllä näitä juustoja olisi hyväksynyt :D

Parmesaanijuustoa kuivumassa.

Voi apua. Minulla särkee sydäntä kun ajattelen sitä mitä kohta kirjoitan. Kun kävelimme pieniä mukulakiviteitä koko porukka meinasi säikähtää kuoliaaksi kun yhdeltä pihalta kuului ketjun kilinää ja sen jälkeen alkoi kauheaa murinaa ja haukunta. Koira lensi meitä kohti, tie oli alemassa tasossa kuin piha jossa koira oli joten sen pää oli samalla tasolla meidän kanssa. Vaikka koirarakas olenkin, niin en olisi uskaltanut mennä lähellekkään tätä koiraparkaa. Miksi koiraparkaa? No...

Oppaame kertoi että hän ei oikeastaan saisi viedä meitä niitä katuja pitkin missä nyt liikuimme. Että näillä opastetuilla retkillä on tietyt asiat mitä pitää näyttää ja toisia pitää välttää. Vältettäviä asioita oli esimerkiksi tämä asia joka koskee koiria. Hän tunsi kaikki asukkaat kylässä. Tämä koira oli reilu 1-vuotias ja se oli ollut koko elämänsä ketjulla kiinni siinä samaisessa puussa missä me näimme sen. Vettä sillä ei ollut saatavilla. eikä kunnon varjopaikkaakaan. Ruokaa sille annettiin silloin kun satuttiin antamaan. Tällä tavalla metsästyskoiria koulutettiin. Kun metsästyskausi alkaa koirat otetaan irti ketjuista ja niitten odotetaan olevan valmiita metsästyskoiria. Jos koira ei näytä taitojaan ensimmäisellä metsästysretkellä niin hän sanoi että "silloin koira saa kuulan kalloon" ...

Aivan hirveetä. Minulla tuli paha olo tämän jälkeen... no, tällainen asia nyt ei välttämättä ole niin mukava tarina näin blogiin. Mutta vaikka sydämmeeni sattuu että koiria kohdellaan näin en halua että näitä polosia unohdetaan.

Mutta oppaamme sanoi, että kylässä on paljon koiria joita kohdellaan todella hyvinkin. Hänen oma koiransa mukaan lukien. Metsästyskoirat saivat kokea tämän karun ketjukoulutuksen, monet muut koirat taas kuljeskelivat vapaana kaduilla - mutta eivät siis olleet kulkukoiria. Hänen omalla koiralla oli pieni kello kaulassa joka piti omanlaista ääntään. Välillä hän pysäytti joukon ja hyssytteli meitä ja sanoi "kuuletteko, tuolla talojen takana koirani vipeltää". Kyläläiset huolehtivat sitten näistä vapaista koirista yhdessä.

Alla kuva yhdestä koirasta kylässä. En tajunnut kysyä tunteeko hän kyseisen koiran - ja sen että miten himputissa koira on päässyt tuonne ylös, saatika miten se oikein tulee alas sieltä?

Näimme suuren osan paikoista missä he tuottavat erilaisia tarvikketia, ruokaa ja muita hyödykkeitä. Oli mielenkiintoista nähdä että nykypäivänä on tällaisia kyliä ja että ne toimivat hyvin!

Alla olevassa kuvassa kävimme kylän "oliivitehtaalla" ja kuvassa seisomme yli 1 000 vuotta vanhan oliivipuun edessä. Olo oli jotenkin... mitätön, kun seisoskeli tuon vieressä.

Kun ajelimme pois kylältä menimme oppaan omaan ravintolaan joka oli puolentunnin matkan päässä. Hänellä oli siellä paljon eläimiä ja saimme käydä aitauksissa silittelemässä niitä. Ravintola haki mausteet omasta metsästä - timjamia ja oreganoa löytyi polkujen vierestä missä kävelimme kun hän näytti paikkoja.

-.-.-.-.-.-.-.-.-.-.-.-.-

Kulkukoiria oli tosiaan kaikkialla. Hotellilla asui beagle koira, joka ei ollut hotellin, mutta se asui aulassa ja henkilökunta on antanut sen asustella siellä. Heti hotellin ulkopuolella tuli useasti vastaan alla olevat kaksi koiraa. Vaikka reissu oli mukava, niin tämä matka sisälsi monta tuntia kyyneleitä. Suurin osa juurikin näiden kulkukoirien takia. Sydämmeni särkyi kun tiesi että näillä ei ole omaa kotia, ei ketään kenen viereen käpertyä tai rakastavaa kättä rapsuttamassa.

Ostin lähikaupasta koiraherkkuja ja luita. Alla olevat kaverukset söi näitä kyllä, mutta kun menimme kaupunkiin niin siellä olevat kulkukoirat haistoivat vain niitä ja lähtivät sitten köpöttelemään eri suuntaan :D tai suurin osa. Kaupunki merkitsee kaikki kulkukoirat ja heitä syötetään/heistä pidetään huolta. Siellä koirat putsasivat ravintola lattioita ja makoilivat keskellä jalkakäytäviä tyytyväisinä.

Toiseksi viimeisenä päivänämme menimme Jeep-safarille! Ja tiedättekö mitä oli tapahtunut sitä edellisenä yönä...

Saimme tietää että perheeseemme tulee karvaton lisäys <3

Muistan vielä miten ajattelin että meidän on pakko peruuttaa meidän osallistuminen Jeep-retkelle. Sehän on niin bumpyride meininkiä että pelkäsin sen pienoisen hedelmöittyneen munasolun puolesta. Voin kertoa että reidet oli aika jumissa tuon retken jälkeen kun en suostunut istumaan penkillä. Olin koko sen 3 tuntisen matkan sellaisessa ilmaistunassa, tiedättekö missä reidet on koko ajan staattisesti aktivoituneena. Joka hytkähdykseen niin tein vastaliikkeitä, juurikin koska en halunnut pienokaisen tipahtavan ulos :D haha. Peittelin tietenkin tätä käyttäytymistä koska en halunnut leimautua ihan nutcase:iksi muiden retkeilijöiden parissa. Naureskelin tälle minun toiminalle sisäisesti koko retken ajan, koska tiesin että tuo ajatukseni on aika absurdi, mutta en kuitenkaan pystynyt lopettamaan ilmaistuntaa.