12 elokuuta 2016

Uusi arki / Ny vardag

Tällä mammalla on ensimmäinen työviikko, ja pikkumiehelle päiväkotiviikko takana. Aivan uusi arki on lähtenyt rullaamaan. Tosin perheen karvaisempien arki, tähän lasken mukaan Markon, ei ole kauheasti muuttunut. Tottakai päiväkotihommat ja minun työni alkaminen vaikuttaa heidänkin arkeen, mutta yhtälailla koirat loikoilevat päivät pitkät ja Marko uurastaa talon parissa.

Mitä siis päässäni pyörii tällä hetkellä? Niin. Ehkä te jotka olette olleet samanlaisessa tilanteessa voisitte kertoa minulle tämän. Olisihan se ihan kiva tietää mitä ajattelee ja tuntee tämän uuden arjen myötä.

Kun palasin töihin kaikkien ensimmäinen reaktio oli, luonnollisesti, kysyä "Miltä tuntuu olla täällä taas?". Vastasin "Kivalta mutta oudolta". 
Spontaani vastaus. Minä yleensä ylianalysoin kaiken, joten ehkä tuo on lähimpänä totuutta. Ilman että olen vääntänyt ja kääntänyt kaiken mielessäni. Joten kait tuo kiteyttää aikalailla mitä päässäni liikkuu tällä hetkellä.

Mutta eihän tuo vastaus tosiaan kerro koko totuutta. Miljoona asiaa ja ajatusta pyörii tällä hetkellä päässäni. Niin hyviä kuin 'synkempiä' ajatuksia. 

Minä tykkään työstäni ihan hirmupaljon. Kun herään aamulla niin tuntuu kivalta mennä töihin, oikeastaan odotan sitä. Mutta toisaalta en haluaisi lähteä kotoota ollenkaan. Haluaisin rapsutella ja halailla koiria samalla kun katselen pikkumiehen ja Markon revittelyjä. Tai ihan vaan että saisin olla pikkusen kanssa. Olla yhdessä koko päivän, niin kuin äippälomalla. 





Vaikka viihdyn töissä, ja työni on vaikuttavaa, niin tuntuu että jään niin paljon tärkeästä paitsi.

Päiväkotitädit saavat viettä enemmän aikaa hänen kanssan kun minä! Pikkumiehen hereilläolo ajasta hän on suurimman osan päiväkodissa. 

Eikö vanhemman, äidin, pitäisi olla paikalla ja nähdä miten oma lapsi kasvaa? 

Päiväkotitädit tulevat kuulemaan monta ensimmäistä sanaa ja lausetta, nähdä kun hän hoksaa jonkin uuden asian, miten leikit kehittyy päivä päivältä ja kaverisuhteet vahvistuu... ja monen monta muuta asiaa.  Eikö olekkin aika synkkää? Haikeeta...

Kolikolla on kuitenkin aina kaksi puolta. Haikeus ei tosin muutu miksikään, mutta järki osaa nähdä muutakin kuin sen yhden puolen. 


Päiväkodissa hän saa olla muiden samanikäisten kanssa. Aina on leikkikavereita ja tekemistä. Sosiaaliset taidot kehittyvät ja hänen minäkuvansa muokkaantuu ryhmässä. Hän saa purkaa energiaa, ja olla paljon ulkona. Päiväkodissa hän myös oppii olemaan kärsivällinen ja rauhoittumaan. Monta hyvää puolta siis. Ja tiedostan kyllä nämä kaikki ja ymmärrän että hänellä on hyvä olla siellä. Mutta kun on niin ikävä vaan...




Onneksi meidän päiväkoti on superihana, se on kyllä auttanut minua 'hyväksymään' tämän uuden arjen. Pikkumies kuuluu päiväkotiryhmään jossa on yhteensä 7 lasta tällä hetkellä. Syksyn aikana tulee muutama lapsi lisää. Kolme mukavaa päiväkotitätiä - eli kasvattajaa (käytetään nyt oikeeta nimikettä) joten heillä riittää aikaa jokaiselle lapselle.

Lapsellahan on aina päiväkotiin tutustuminen. Mekin olimme viikon siellä yhdessä ja totuttelimme muihin ryhmän lapsiin, kasvattajiin ja heidän rutiineihin. Ihanan lämmin tunnelma tässä kyseisessä ryhmässä.

Se mikä mielestäni tekee tästä superihanan on se että heillä on vanhemman vieroitus viikko myös :D


En usko että tämä kuuluu heidän velvoitteisiin, mutta siitä on vaan tullut heille tapa. He tekevät sitä sillä ymmärtävät että vanhemmilla voi myös olla rankkaa. Päiväkodin aloittaminen on lapselle uusi tilanne, mutta niin se on myös vanhemmalle.

Kun aamulla kävelee päiväkotiovista sisälle, riisuu ulkovaatteet, laittaa sisätossut päälle, repun naulakkoon ja omat tossut on jalassa - kääntyneenä ovea kohti. Sitä kääntyy ympäri sanoakseen hei hei. Silloin näkee kun oman lapsen suupielet laskeutuu alas ja silmät rupeavat vetistämään. Et voi ottaa lasta syliin, pusutella, halita ja mennä mukaan autoleikkeihin. Sinun on vaan nostettava ne omat suupielet ja pidäteltävä vesiputousta joka tuntuu silmien takana. "Hei hei, pidä hauskaa, nähdään myöhemmin".

Joka päivä tällä viikolla silmiä on kirvellyt kun kävelen päiväkotiporteista ulos. Mutta parin minuutin päästä kirvely muuttuu hymyksi. Sillä saan kuvan puhelimeen missä poikani istuu iloisena ja leikkii autojen kanssa, siinä parin muun kaveruksen vieressä.

Tunnin päästä tulee seuraava kuva "Aamupuurot syöty omalla lusikalla ja nyt lähdetään ulos leikkimään".

Parin tunni päästä nukkuvasta lapsesta "Hän söi reippaasti ja nyt hän on unien mailmassa".


Niin pieni asia, mutta niin kovin tärkeä. Tämä on ollut minun pelastukseni! En tiedä miten pääni olisi kestänyt jos en olisi saanut näiden kuvien kautta olla mukana siellä hänen kanssaan. Pienen pieni leivänmurunen hänen päivästään. Ja kuvia on tullut joka päivä, tosin joka päivä kuvien määrä on vähentynyt. Siksi puhun "vanhemman vieroitus viikosta" :D 




Minulla ei ole mitään viisaita sanoja, tai oivalluksia, millä voisin lopettaa tämän tekstin. Me emme ole ainoat vanhemmat jotka vievät lapsensä päiväkotiin, kait sitä vaan ajan myötä tottuu tähän uuten arkeen. Se nyt vaan on tätä elämää...


- Matilda-




Min syster och mamma frågade: Hur känns det nu när lillemannen börjar dagis? Jag svarade att konstigt, väldigt konstigt.

Min syster svarade på dehär:

Kan tro det... så går livet i faser bara.


Kallt, faktabaserat svar. Hur tröstande var inte det?


Utan den kommentaren skulle jag säkert gråtit hela arbetsdagen. Men det hon sa gav mej tröst. För så är det ju. Livet går i faser och vi måste adaptera oss. Inget är förevigt. Min lilla beibis är ett dagisbarn nu. I något skede blir han skolbarn, vuxen, förälder... faserna tar inte slut innan dom gör det. 

Jag kan inte dö varje gång en fas når sitt slut och en annan börjar.

 Jag vill ju vara med, jag vill leva i den nya fasen. 

Så tack kära syster <3

Den kommenatern som inte var så "warm and cuddly" var precis det jag behövde.


-Matilda-


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Sana vapaa, anna mennä vaan! / Ordet är fritt, låt fara bara!