Sain vapaaliput työpaikaltani ja päätimme viettää "syskondagia". Onhan salibandy kuitenkin lähellä molempien sydäntä.
Lyhyen puistoulkoilun jälkeen köytimme pikkumiehen turvaistuimeen ja lähdimme ajelemaan Vantaan poikki. Pikkumies vetäsi päikkärit autossa ja me päädyimme Mäkkärin drive in:iin. Terveellinen lounas ennen rankkaa penkkiurheilua, hehe, onnekksi olimme siis kaukalon tuolla puolen. Kun saavuimme Energia Areenalle ensimmäinen erä oli jo puhallettu käyntiin, missassimme ensimmäiset 30 sekuntia ;)
Pikkumies oli aivan haltioissaan ensimmäisen erän. Katseli kun naiset kirmasivat kentällä, mutta myönettäköön että salibandy-aivopesu on vielä kesken, sillä pikkuhiljaa hallin kattovalot veivät voiton. Ne olivat hurjan kiinnostavia. Vaikka lamput olivatkin se juttu, niin pikkumies antoi äidille ja 'motelle' mahdollisuuden katsella peliä suht rauhassa.
Siskoni ja minun analyysi pelistä oli se, että Suomen naiset eivät oikein päässeet vauhtiin. Peli tuntui aika nihkeältä ja tuli paljon sellaisia virheitä mitä ei välttämättä pitäisi tulla - ja yleensä ei tulekkaan... Helppohan se tietenkin on selostaa ja arvostella katsomon puolelta. Mutta kyllähän loppulukematkin kertovat jotakin (10-2 voitto Ruotsille). Me lähdimme jo toisen erän loputtua puistoilemaan.
Harmi että Suomen naiset eivät päässeet omalle tasolleen tänään, mutta kyllä valmetajarinki saa 'paljon' irti häviöstäkin, kuin myös jokainen pelaaja. Seuraavalla kerralla sitten on Suomen vuoro!
Jotkut varmaan tietävätkin että olen osan elämästäni elänyt salibandylle. Tuli pelailtua muutamia vuosia liiga tasolla ja sain ilokseni myös kokea MM-kisat tsekeissä. Pari vuotta sen jälkeen eläköidyn näiltä kentiltä ;) sen jälkeen olen pelannut upean HAHY-joukkuen kanssa 2-divarissa. Vaikka en ole katunut tätä päätöstä kertaakaan, niin olihan minulla aluksi hieman ikävä. Se fiilis kun heräät pelipäivänä ja kaikki mitä teet on valmistautumista peliä varten. Tai se kun astut kentälle Suomi paidassa ja sinikeltainen väri näkyy toisella kenttäpuolsikolla - se tunne.
Aiemmin kun olen ollut katselemassa näitä pelejä olen haahuillut aivan eri maailman ja sydämenni on hakannut tuhatta ja sataa. Haluaisin itse olla siellä kentällä. Koko kroppaa kihelmöi ja se ikävä nousee taas. Mutta ei tänään!
Tänään tunsin itseni pelkäksi katsojaksi. Olin Matilda, sisko ja äiti jolla oli poika lantiollaan.
Kun pikkumies lähti seikkailulle käänsin hymysuin selkäni pelille ja menin mukaan ihastelemaan littaantunutta purkkaa lattiassa.
Mielestäni se on hienoa että jotkut pystyvät pitämään itsensä huippukunnossa vuodesta toiseen ja antamaan niin ison palan itsestään tälle lajille. Onhan tämä aivan mahtavan ihana laji!
Minun kohdallani tämä ei kuitenkaan enään tunnu tärkeältä. Jos en olisi tehnyt päätöstä hypätä sivuun isoilta säbäkentiltä olisin jäänyt niin paljosta paitsi. Salibandy vei valehtelematta kaiken aikani. En tiedä olisko Marko jaksanut taistella huomiostani näin kauan, ja tiedän, että tuo yksi vuotias poika ei olisi mahtunut siihen yhtälöön. Puhumattakaan koirista, en minä olisi pystynyt käydä töissä ja siihen päälle olla 3 tuntia säbähallilla ja samalla hoitaa kahta koiraa. Tai voisihan se olla mahdollista, mutta minä haluan olla tietynlainen koiraomistaja ja en olisi hankkinut koiraa siinä elämäntilanteessa. Plussana tietenkin tuo (toivottavasti) kohta puoli valmistuva omakotitalo. Se olisi ollut unelmaprojekti sitten joskus tulevaisuudessa.
Joten hatun nosto niille jotka jaksavat juosta pallon perässä monta kymmentä tuntia viikossa. Ja hatun nosto minulle kun uskalsin tehdä minulle oikean päätöksen ja hypätä siitä maailmasta pois. Minä saan juosta juuri sopivan määrän reikäpallon perässä tuolla 2-divarissa :) (aivan ihanien joukkuetovereiden kanssa).
Hyvää yötä minun puolesta ja energistä maanantaita kaikille! Emilia kirjoittelee huomenna tänne yhdestä meidän jutusta ;) olkaahana kuulolla.
-Matilda
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Sana vapaa, anna mennä vaan! / Ordet är fritt, låt fara bara!